Tyylivarkaissa

Dekkareiden joukosta löytyy pieni, sininen kirja, jonka takakansiteksti kiehtoo minua. Lainausautomaatilla ruutuun piirtyy sana runo, kirjan sivuun liimattu lappu kertoo opuksen eksyneen luokastaan. Olen tyytyväinen, etten kanna kotiin enempää kuolemaa, vaikka lainasin myös Oneironin, enkä vähiten Helmi K:n arvion tähden. 

Palautusautomaatti on pois käytöstä. Se kerrotaan kirjaston virkailijoille satoja kertoja päivässä. Lasin takana, laitteen päällä lepää akkuporakone ja kosteudesta pullistunut pokkari. Palautusautomaatista kömpii ylös mies. Silloin päätän kirjoittaa tästä.

Vaahteroiden latvat ovat harventuneet lehdistä. Keltainen sinistä taivasta vasten. Mietin, montako syyskuvaa mahtuu Instagramiin ja jätän omani ottamatta. Koivu seisoo jo kokonaan paljaana, alastomana, ja jotenkin uutta odottaen.

Pöydät on yhä peitetty pitsiliinoilla. Me emme jaksa siivota juhlien jälkeisenä iltana. Pään sisällä soi Vesalan Tequila. Me emme juoneet kuohuviiniä vahvempaa.

Pieni, hauras rauhan alku itseni kanssa.

Tänään kai joku onnellinen on saanut apurahan. Minä en. Odotan sähköpostiini ihan toisia viestejä. Tieto ei tuntunut pahalta. Ei, koska se ei ollut vielä viimeinen toivo. Eikä ole sekään, jonka hakemukselle olen varannut tämän viikon. 

Päivä on jo pitkällä. Kirkas, kuulas, kaunis. Levollinen. Minä olen sen keskellä väsyneenä. Ihan kohta lämmitän itselleni kaalilaatikkoa ja sen jälkeen keitän kahvit.