Uuden arjen aikataulut

Pitkähkö joululoma alkaa olla lopuillaan. Huomenna mies palaa töihin ja me pojan kanssa arkeen, mutta millaiseen?

Viime syksy oli tietysti myllerrystä tämän uuden perheenjäsenen myötä. Marraskuusta asti keskityin jotenkin jouluun ja sen rooliin pimeän talven taittajana. Silti se tänäkin vuonna yllätti ja oli liian pian ohitse. Me emme saaneet edes omaa kuustamme kasattua. Nyt suurin osa joulukoristeista on kannettu takaisin kellariin, pikkukuusen ajastetut valot syttyvät vielä kuuliaisesti joka päivä kymmentä yli kolme ja sammuttuaan siitä kuuden tunnin päästä muistuttelevat, että pikku hiljaa kannattaisi siirtyä iltapuuhiin.

Kaikki lupaavat, etteivät tee uutena vuotena suuria lupauksia, mutta miltei kaikki tekevät. Tai ainakin salaa haaveilevat muutoksesta. Niin minäkin, vaikka ymmärrän, että tässä elämäntilanteessa ei voi tehdä kovin suuria suunnitelmia.

Mutta minä odotan rutiinia. En tiedä, millaiseksi se muodostuu ja miten aiomme ehtiä jumppatunneille (mikä kamala sana, ja silti niitäkin odotan), miten pojan päiväunet asettuvat.

On ollut ihanaa olla miehen kanssa kotona. Tai no, välillä myös ihan kamalaa, mutta rutiinien rakentamiseen yhteinen lomailu on huonoa aikaa. Sitä tottuu tiettyihin asioihin, joita ei sitten enää ole, kun toinen meneekin töihin. Aamut venyvät, joskus illatkin, unta saa parhaimmillaan kymmenen tuntia, kaikki sellaista luksusta, johon arkipäivinä ei välttämättä ole mahdollisuutta. 

Siksi minä odotan arkea. Koska tiedän jo, että uusien tapojen muodostaminen on helpointa, kun ne ankkuroi jo elämässä valmiiksi oleviin asioihin. Niin kuin vaikka blogin päivittäminen aamupalan yhteydessä. Tai fysioterapeutin liikkeiden tekeminen heti, kun poika on nukahtanut ensimmäisille päikkäreille. (Jos ei heti niin sitä harhautuu ja sitten poika jo herääkin ja on kaikkea ja huomaa että onkin jo ilta ja liikkeet jäivät sitten kuitenkin tekemättä.) 

On selvää, että pojan kanssa päivät tulevat olemaan erilaisia. Sen näkee jo pelkästään kalenteria vilkaistessa. Mutta minä odotan sitä, että saan näihin päiviin ryhtiä ja rakennetta, jota sitten voin tarvittaessa rikkoa, mutta joka olisi olemassa. Koska se helpottaa. Se helpottaa sekä minun että pojan arkea. Että me saamme yhdessä tehtyä rutiineja, joilla viestitämme toisillemme tulevasta. Pakkaspäivinä oli vaikea nukuttaa poikaa sisälle, edes vaunuihin, sillä jostain syystä ulkoilupukuun pukeminen yhdistyy unille menemiseen. Puettuna poika nukahtaa parhaimmillaan itsekseen. Ja jos minä haluan rakentaakin rutiineja, minä samalla haluan myös tarkkailla ja purkaa sellaisia haitallisia toimintatapoja, jotka hiljalleen ujuttautuvat elämään ja tekevät siitä mahdotonta. Moni näistä liittyy tietysti uniasioihin ja nukkumiseen. Öisin kun meillä ei ole mitään ongelmaa, mutta poika tarvitsee enemmän unta kuin minä, enkä aio viettää kaikki iltoja tästä hamaan teini-ikään vaakatasossa pojan vieressä. En, vaikka lukeminen ja puhelimella pelaaminen onnistuvat ihan hyvin niinkin.

Tämän toimintatavan taustalla on tietysti se pieni, varovainen ajatus siitä, että päiviin todellakin muodostuisi edes jollain tavalla ennustettavissa olevia hetkiä, joita voisin hyödyntää haluamallani tavalla. Että voisin kellosta katsoa, että nyt poika todennäköisesti jaksaa leikkiä puolisen tuntia itsekseen, mitähän sitten tekisin. Tai ettei minun edes tarvitsisi miettiä, että mitähän, vaan minulla olisi tiedossa jotain kivaa. Sillä hommathan eivät tällaisesta huushollista tekemällä lopu, ja joskus se kivakin voi olla se, että ehtii rauhassa laittaa pyykit kuivumaan tai vihdoinkin paikata ne kirpparilta ostetut lapaset. Ja välillä se olisi laulamista tai kirjoittamista tai mitä tahansa sitä sellaista, joka yleensä kivaksi mielletään. Jotain vain minua varten. (Vaikka kyllä se pyykinpesukin on minua varten. Sekin välillä harmittaa. Ettei ehdi tehdä riittävästi, että olisi tyytyväinen ympäristöönsä, etenkin nyt kun on niin paljon kotona. Siihen auttanee se, että pakkaa muksun vaunuihin ja ulkoistaa elämänsä. Se ei kyllä lupaa hyvää rutiineille.)

Nämä lomapäivät ovat kyllä osoittaneet sen, että päivään ei lopulta mahdu kovin montaa tuntia. Toisaalta sitten kun oppii hyödyntämään ne pienetkin hetket, voi saada yllättävän paljonkin aikaiseksi. Mutta se, että jatkuvasti tulee tekemisessään keskeytetyksi, se on yksi vaikeimmista asioista sietää. Mielen palauttaminen johonkin keskittymistä vaativaan askareeseen vie nimittäin yllättävän kauan. Jollain tavalla on siis hyväksyttävä sekin, että elämä on hetkittäin yhtä iloista kaaosta.

En siis ole laatimassa itselleni tiukkaa lukujärjestystä tai viemässä poikaa pinnasänkyyn aina kellolleen kahdelta (tosin mistä sitä tietää, vaikka se olisi sittekin se paras tapa?). Mutta on asioita, joita minä haluan tehdä, velvollisuuksia joita haluan hoitaa, nautintoja joita haluan itselleni suoda ja asioita, joiden suurin onni on niiden tekemisessä itsessään. Erityisesti näistä viimeisiä minä haluan elämääni ujuttaa. Liikuntaa, musiikkia, luovuutta. Sopivassa suhteessa siivoamista, itsensä sivistämistä ja suklaata sohvalla. Ei mitään liikaa, ei mitään liian vähän. Sitä kohti.