Uusia tuttuja juttuja

Neljä yötä mökillä. Kolme uintikertaa. Kolme eri järveä. Maailmaa voi tutkia niinkin. Elämäni uudet ihmiset vievät minuakin uusiin paikkoihin – vaikka joihinkin ei kai oikeastaan saisikaan mennä, mutta on toukokuu ja ranta on meitä lukuunottamatta autio.

Tuuli oli viileää, vesi oli yllättävän lämmintä, ja riittävän lämmintä, koska minäkin uin. Viime kesä oli niin kummallinen ja kylmä, että tämä helleaalto tuntuu hyvältä (vaikka poikkeuksellisuudessaan välillä myös ikävältä). Tänään mies meni takaisin töihin ja minä olisin kaivannut ulkona pitkähihaista. Ehdin jo tottua siihen, ettei sellaista tarvita.

Luin 12 tarinaa kirjoittamisesta ja olen sitä mieltä, että kirjoittamisesta kirjoitetaan edelleen liian vähän. Oli aikoja, jolloin ahmin kaiken minkä käsiini sain, ja se tuntui olevan suunnilleen Aristoteleen runousoppi. Ja kirjoittamisesta haluan lukea erityisesti suomeksi. Lukemani kirja todisti jälleen sitä, että on hyvä päästä kiinni toisten ajatuksiin työn takana, että kirjoittaminen voi todellakin olla työtä (ja joskus jopa vain työtä), mutta että se ei ole taivaasta annettu lahja vaan taito, jossa voi kehittyä ja oppia. Ja että sen ei tarvitse olla liian mystifioitua, mutta että se on sitäkin joskus, mystistä touhua. Oikein oivallinen kirja, erityisesti jos sen jaksaa lukea tarina kerrallaan, useampi putkeen turruttaa ja jopa vähän ahdistaa, mutta yksittäin monikin niistä oli inspiroiva.

Tänään nautiskelin jälleen lähikirjaston remontin jälkeisestä ajasta. Lainassa on parikin sellaista kirjaa, joiden laina-aika loppuu kesken, eikä niitä voi uusia. Jostain on siis löydettävä aikaa lukemiselle.

Aamupäivällä raahasin myös läppärin pihalle, mutta se ei oikein toiminut, koska lapsi haluaa vielä liikkua liiaksi ja vaikka piha on rauhallinen, siellä kulkee koiria, joiden perään lapsi lähtee takuuvarmasti. Sellaisesta tulee helposti myös huono olo ja vähän omatuntokin, kun yrittää tavallaan olla kahdessa paikassa yhtäaikaa, eikä sitten ole kummassakaan, ei ainakaan lapselle läsnä, ja sitten sitä ärsyyntyy. Tänään osasin sentään laskea koneen kantta ja antaa sen olla, myöhemmin sitten, päiväuniaikaan, siis nyt. Vaikka kaikenlaista muutakin tekemistä tietysti löytyisi.

Jotenkin yritän suunnata tekemisen kauas. Haluan suunnitella ja laskea ja miettiä sellaisia mahdollisuuksia, jotka parantaisivat elämänlaatuani ehkä muutaman viikon vuodessa. En ymmärrä, miksen osaa suunnata samaa tähän arkeen, koska kotona voisin tehdä paljon kaikenlaista, joka parantaisi elämänlaatuani ihan joka päivä. Olen ollut tulkitsevinani, että tässä on kenties kyse jostain puolustusmekanismista. Että en uskalla panostaa arkeen, koska silloin pettymyskin olisi liian suuri. Kaukaisten haaveiden toteutumatta jääminen on enemmänkin jo lähtöoletus kuin mikään yllätys.

Välillä pitää kurottaa pois arkiympyröistäkin. Mutta välillä on kaikkein parasta karauttaa fillarilla lähifestareille, ostaa sipsipussi ja kokista (mies sai burgerin ja lapsi smoothien, oi tätä epäreiluutta ja ruoka-aineallergioita), jutella ihmisten kanssa, istua kivillä ja kuunnella Vicky Rostia. Louhela Jam, löysin sinut myöhään, mutta ilmeisen hyvänä vuonna. 

Ajattelin, että arki voisi olla kamalaa. Tänään on kuitenkin ollut ihan hyvä päivä, tähän asti. En ehkä pääse uimaan joka päivä uuteen järveen, mutta voin kokeilla muita uusia juttuja. Ja vanhoja tuttujakin. Muitakin kuin iltapäiväväsymyksen paikkaamista kahvilla ja sokerilla.