Vereslihalla

Noah Baumbachin elokuvassa The Meyerowitz Stories (New and Selected) eräs henkilöistä oli lopettanut pianon soittamisen ja sanoi syyksi näin: ”And also because it was like walking barefoot trough broken glass to get a milkshake. I love the milkshake but you know my feet were bleeding.”

Mietin, että kirjoittamistakin voi tehdä monin tavoin. On journalistista kirjoittamista, kaupallista, tv-sarjaa (realityä yms.), on blogia… Tiedän senkin, että Suomessa on chick-litin mentävä aukko kirjailijakentässä. Voi kirjoittaa, paljonkin, ja olla astumatta lasinsirpaleitten päälle.

Mutta niiden olemassaolo saa minut pohtimaan kirjoittamista ammattina kaikkein eniten. Jos ei astu niiden päälle, ehkei se pirtelö maistu niin hyvälle. Ehkä ei saa pirtelöä laisinkaan.

Enkä tarkoita sitä, että taiteen tekemisen pitäisi lähtökohtaisesti olla kärsimystä. Mutta on se silti vähän. Siihen liittyy niin vahvasti ammentaminen omasta itsestä. Kirjailijana minun pitäisi pystyä asettumaan kaikkien henkilöiden nahkoihin ja se vaatii aika lailla omien heikkouksiensa ja ihmisen pimeidenkin puolien tunnistamista. 

En todellakaan halua väheksyä ketään, joka tuntee juovansa maailman parasta pirtelöä eikä ole vielä kohdannut yhtäkään lasinsirua matkoillansa. Ehkä on olemassa kengät, jotka voi vetää jalkaansa, ja varmaan onkin, ainakin jonkinlaiset. On ammattitaitoa, kokemusta. Jotkut ehkä oppivat elämään kivun kanssa, kaipaamaankin sitä.

Minun suurin pohdintani liittyykin siihen, että haluanko jalkojeni vuotavan verille. Että onko kirjoittaminen lopulta sen arvoista. 

Ja että jos en kirjoittaisikaan, tuntuisiko minusta koko ajan hieman valjulta, tylsältä, siltä että annoin periksi ennen kuin kunnolla aloitinkaan. Että pelkäsin niitä pirun lasinsirpaleita niin paljon, etten edes uskaltanut yrittää.

 

Eikä tämäkään selviä tänään.