Vielä pari päivää purjehdusta
Purjehduskertomukseni paisui niin pitkäksi, että päätin jakaa sen kahtia. Hyvin loogisesti juuri siitä, mihin asti olin sillä hetkellä jaksanut kirjoittaa. Olimme siis päässeet Rosalaan tai tarkemmin Nötholmin vierassatamaan. Veneenä oli Joe 17, piskuinen purjevene vailla mukavuuksia. Oli meillä sentään matkassa lämmityspuhallin ja savukkeensytyttimestä ladattava kylmälaukku, joka jaksoi pitää eväät viileinä öisin, kun kylmäkallet lepäsivät sataman suojissa pakastealtaassa.
Hiustenkuivaajaa ei ollut. Sen takia jätin Inkoossa tukan pesemättä. Hangossa kuivaajaa sai lainata satamatoimistosta. Viimeisessä välisatamassa laitoin lämppärin tohottamaan pääni viereen ja levittelin hiukseni pitkin patjaa. Hyvin kuivuivat. Meidän purjehtiminen muistutti enemmän kelluvaa telttaretkeä, siksi muistankin ihmetelleeni Hangossa, kun osa jaksoi saunan jälkeen suoristaa hiuksiaan. Olivat vissiin menossa humpalle. No, toisilla oli myös veneessä oma kokki, se tyyppi, joka tykkäsi olla vesillä muttei jaksanut kiinnostua purjehtimisesta. Tarvitseeko mainita, että suurin osa vierassatamissa kelluvista purjeveneistä oli järjestään vähintään 30-jalkaisia eli kymmenmetrisiä, samanlaisia, joilla me edellisenä kesänä olimme porukalla purjehtineet.
Rosalan aamu oli puolipilvinen ja tuulinen. Tankkasimme veneen oranssipipopäisen pojan avustuksella. Bensa-asemalla oli kahdesta kolmeen kundia töissä, joiden tarkoituksena oli ilmeisesti ainoastaan auttaa tankkaavia asiakkaita. Sellaiseen palveluun törmää enää harvoin, ainakaan maissa.
Meillä oli edelleen tarkoituksena koukata Vänön ohi Nötöön, yöpyä siellä ja jatkaa aamulla lyhyt legi Korppooseen, joka oli siis määräsaaremme. Säätiedotukset antoivat ymmärtää, että tuulta on, mutta lähdimme silti aukolle katsomaan tilannetta. Tuuli oli vastainen ja aallokko sietämätöntä. Pienessä veneessä on pieni moottori, ja vastaiseen nopeudet tipahtavat nopeasti alle viiden kilometrin tunnissa (ei, en osaa merimaileja tai solmuja, kilometrejä tuijottelimme Endomondosta), joten lyhyellä laskutoimituksella matkaan menisi ihan älyttömän kauan. Otimme siis merikortin esiin ja teimme uuden reittisuunnitelman.
(Mutkia matkassa. Saarten suojista avoimille vesille, ja takaisin.)
Tavoitteena oli yöpyä uusissa kohteissa, joten edellisen kesän satamat hylättiin ensikättelyssä. Puksuttelimme saarten suojassa Högsåran ohi kohti pohjoista. Matkamme ensimmäiseksi mahdolliseksi välisatamaksi oli valikoitunut Paraisten portti. Sinne päästäksemme jouduimme jättämään suojaisat veet ja suuntaamaan koillistuulien armoille.
Miestä taisi jännittää. Minä taisin voida pahoin. Vene keinui aallokossa, eikä välillä jaksanut aallon harjalta toiselle vaan täräytti itsensä koko pohjan pituudelta meren pintaan. Nopeus oli alhaisempi kuin mihin olimme tottuneet ja matka tuntui etenevän käsittämättömän hitaasti. Turnauskestävyys alkoi olla vähissä, vielä edellisenä päivänä kun olimme toivoneet voivamme kuroa loppumatkan kahdessa päivässä ja nyt emme tienneet, mihin asti pääsisimme. Mies taisi miettiä välillä, että pääsisimmekö. Minä yritin ajoittaa ruokatauot niihin hetkiin, kun olimme edes vähän jonkun saaren takana.
Olimme tehneet matkaa viisi ja puoli tuntia, kun Paraisten portti tuli näkyviin. Miellyttävän oloinen satama, mutta ei meitä varten. Olimmehan olevinaan päässeet takaisin saarten suojiin, kello oli vasta vähän ja lomapäivät alkoivat käydä vähiin. Matka jatkui.
Noin puolentoista tunnin kuluttua näkökenttäämme uivat Paraisilta Nauvoon kuljettavat keltaiset autolautat. Ei olisi enää pitkä matka, jos olisi autolla. Teimme välitankkauksen ja jatkoimme matkaa. Ylitimme lauttaväylän suunnilleen tunnin kuluttua ensimmäisestä näköhavainnosta. Minä pidin peräsintä, kun koukkasimme Paraisten puolen rannasta lähteneen lautan peräpuolelta. Tuntui hassulta olla yksi niistä mastoista, joita usein autolautasta laskettiin (ja vähän kadehdittiinkin).
Meissä ei ollut mitään kadehdittavaa. Vastainen ja sivuvastainen tuuli olivat pärskineet vettä keulasta kannelle niin, että olimme molemmat märkiä ja kylmissämme. Kun ajoimme satamaan, kyykistelin keulassa ja katsoin, miten joku kahlasi mereen uimaan. Minulla oli päälläni lasketteluasu ja palelin silti. Säätilan kokeminen näin eri tavoin ei tuntunut mahtuvan tajuntaani. Oikeastihan tuo oli ensimmäinen viikko, jolloin kesä antoi vihdoin viitteitä lämmöstään.
(Aalloilla Airiston… Seilinkin ohi menimme, mutta emme onneksi soutaen.)
Illan satamaksi oli valikoituinut Airisto. Satamatoimistoon ilmoittauduttuamme menimme saunaan. Lämpö teki hyvää, mutta minua keikutti ihan hirveästi. Katse ei kohdentunut oikein mihinkään, pinnat aaltoilivat silmissäni. En pystynyt tekemään muuta kuin palaamaan takaisin veneeseen, koska se ainakin keikkui, ja jos korvieni väli aaltoilikin eri tahtiin kuin meri, ei sekään niin paljon haitannut kuin kuivalla maalla, jossa keinuntaa ei pitäisi tapahtua. Mies käväisi pihvillä ja toi minulle tullessaan pizzaa, jota riivin sormillani puolimakuullani punkassa. Lämppäri puhalsi hiuksia, vaatteita ja venettä kuivaksi. Hetken jo harkitsimme luovuttamista, olimme jälleen autotien päässä, mutta ei meistä ollut siihen.
Aamulla otimme rauhallisesti. Illan hyytymisen takia kylmäkallet olivat jääneet viemättä ja kuuman veden mahdollisuus selvittämättä. Pakkasimme ruokatarpeet ja trangian laukkuun, sujahdimme yksityisalueen läpi rantaan, jossa emme ehkä olisi saaneet olla, söimme aamupalaa ja lämmitimme vettä. Samalla saatoin ihastella lauttoja, jotka olisivat voineet viedä meidätkin Nauvoon ja siitä edelleen Korppoon puolelle. Aurinko paistoi, päivä oli kaunis ja lämmin, tuuleksi oli luvattu kohtalaisen navakkaa, mutta meillä oli toiveena päästä isolle väylälle ja vihdoinkin nostaa purjeet.
(Siellä ne jossain uivat, lautat.)
Me nostimme purjeet. Ja sitten me laskimme ne. Siinä välissä yksi purjehtija sai puomin päähänsä (minä, tietysti), vene hörppäsi vettä, molempien purjehtijoiden selät kastuivat, koska jollain ilveellä istuimme väärällä laidalla, pelkäsimme ajavamme päin kalankasvatuslaitoksia, joita ei tietenkään ollut kartassa. Kaikki tämä Haverön pohjoispuolella, jonka siis onnistuneesti myös Haaveriksi ristimme. Tähän kaikkeen kului noin kaksi ja puoli tuntia. Ihan vain sen takia, että tahdoimme niin kovasti purjehtia. Tuuli oli yksinkertaisesti liian kova, sekä veneelle että meidän kokemuksellemme. Hetken merta tuijotellessani (ennen kuin kiepsahdin sinne takapuoli edellä istumaan) mietin, että onpa nolo päätös reissulle, jos nyt onnistumme kaatamaan veneen. Emme onnistuneet, eikä se ilmeisesti ollut edes kovin lähellä.
Pienimuotoinen järkytys siitä kuitenkin seurasi. Hiljainen miehistö jatkoi matkaa ensin pelkällä isopurjeella ja sitten aaltojen kasvaessa moottoreilla, suuntana vihreä väylä. Vaihdoimme vaatteet kuiviin ja rutiininomaisesti söimme. Sama pärskintä jatkui, joten saimme lisää vettä veneeseen ja kasvoillemme. Seilasimme Seilin ohi ja olisimme kovasti tahtoneet olla jo perillä.
(Iloinen purjehtija. Yksi harvoista viimeisen matkapäivän kuvista.)
Mies tajusi tutuille vesille päästyään vauhtimme hitauden. Neljällä hevosvoimalle ei yksinkertaisesti edetä kovin nopeaan. Meitä tultiin vastaan lähellä kotisatamaa, tuttu moottorivene kiepsahti rinnalle, jaksoi länkyttää siinä hetken ja jatkoi sitten takaisin rantaan. Me puksuttelimme samaa tahtia kuin siihenkin asti, älyttömän hitaasti.
Ja sitten me olimmekin rannassa. Köydet kiinni ja tutut ihmiset vierellä. Ne, joille näytettiin jäljet keulassa, kun otettiin kiinni yhteen laituriin vähän vauhdikkaammin, joille kerrottiin kuulumiset knaapeista ja köysistä ja kaikesta. Purettiin veneestä tavarat laiturille, kannettiin autoon ja jotenkin sinne saatiin mahtumaan vielä kolme miestä ja yksi nainen. Mökin oveen oli liimattu lappu siltä varalta, että lapset olisivat ehtineet mennä nukkumaan. Kiipesimme vinttikamariin, johon oli laitettu puhtaat lakanat ja kukat pöydälle meitä varten. Me olimme perillä.
Sinä iltana söin liikaa. Saunaan ei ollutkaan kiire. Ajattelin, ettei minulla ole mitään sanottavaa, mutta grillin äärellä me puhuimme toistemme suihin sanoja, me, jotka olimme olleet omien perheidemme kanssa reissussa ja yhtäkkiä olikin ihanaa jakaa ulkopuoliselle tunnelmia ja tapahtumia.
Seuraavana iltana tulimme kotiin ja aamulla vastassa oli maanantai. Arki. Vene lähti purjehtimaan takaisin Helsinkiin tiistaina, me menimme lauantaina miehistöksi Porkkalasta Porslahteen, kun purjehdimme purjeet virsikirjana melkein koko matkan eli enemmän kuin meidän kuuden päivän reissullamme yhteensä. Tulimme Hevossalmenkin läpi purjeet ylhäällä. Viimeksi sunnuntaina kiersimme Kaunissaaren, pitkän matkaa siitäkin purjeilla, kunnes tuuli petti meidät ja kuoli iltakahdeksalta niin että tulimme moottoreilla kotisatamaan auringonlaskua ihaillen. Eilen ilmoittautuimme saaristolaivurikurssille.
Matkamme kutsuminen purjehdusreissuksi on siinä mielessä epäilyttävää, että suurin osa siitä mentiin moottorilla. Mutta sellaista purjehtiminen on, jos tahtoo mennä tuulia vastaan, jos on pakko päästä perille, eikä ole aikaa luovia. Joe 17 -veneellä purjevauhtikaan ei päätä huimaa. Tässä vielä asiasta kiinnostuneille päivien statistiikkaa:
- lähtöaika / veneilyaika / kilometrit / keskinopeus / maksiminopeus
- 12.37 / 6 h 50 min / 47 km – 6,84 km/h / 8,74 km/h
- 12.01 / 7 h 33 min / 47 km / 6,25 km/h /10,06 km/h
- 9.32 / 10 h 17 min / 77 km / 7,48 km/h / 9,61 km/h
- 9.40 / 6 h 49 min / 45 km / 6,67 km/h / 10,41 km/h
- 10.24 / 8 h 38 min / 56 km / 6,46 km/h / 8,86 km/h
- 10.51 / 8 h 14 min / 51 km / 6,12 km/h / 11,26 km/h (huippunopeus mitattu purjeilla mentäessä)
Minä tahtoisinkin niitä reissuja, joilla ehtii aamulla haistella tuulia ja tutkia suotuisia suuntia, lähteä sinne minne mieli tekee, ilman suurempaa suunnitelmaa. Että olisi niin monta päivää, että niiden laskemisen voisi unohtaa ja jossain vierassatamassa havahtua viikonloppuun, mutta sillä ei olisi väliä, koska vielä olisi viikkoja aikaa. Olla ja mennä. Tai olla menemättä. Jättää vene rantaan tai vaihtaa gastia ja ajaa autolla pois. Jonain päivänä jäädä satamaan, tutkia paikkoja, pitää sadetta tai ottaa aurinkoa, uida ja saunoa, syödä ravintoloissa ja olla paikalla rantapuotien aukioloaikaan. Jonain iltana ankkuroitua luonnonsatamaan, yksinäiseen lahteen ja nauttia rauhasta.
Tämän reissun perusteella minusta tuntuu, että kokemukseni purjehtimisesta ovat edelleen vähintäänkin rajalliset. Viime kesän hellekeikka ja tämän kesän toppapukukelit eroavat toisistaan sekä säiden että veneiden ja siten myös fasiliteettien osalta niin radikaalisti, ettei niitä oikeastaan voi kutsua edes samaksi harrastukseksi. Mutta enää meri ei ole pelkästään pelottava ja kahdesta merikartasta on jo aika monta sivua käännetty. Lisää käännetään viimeistään marraskuussa, kun tekemisen rinnalle haetaan teoreettista kokemusta. Ensi kesänä osaan siis ehkä jo väistämissäännötkin. Olen myös harkinnut säälimättömiä solmusulkeisia, joissa toinen herätetään keskellä yötä ja käsketään tehdä köyteen solmuja. En toki itselleni vaan miehelle. Minä olen vielä ihan tyytyväinen purserimaiseen miehistörooliini.
Mutta laiturista lähtemistä ja rantautumista voisin kyllä vähän harjoitella.