Viimeinen viikkoni hoitovapaalla

Nyt se on täällä. Maanantaina alkaa päiväkotiharjoittelu. Voisi kuvitella, että olisin kehittänyt viimeisille viikoille jotain erityistä ohjelmaa. En ollut.

Me elimme hyvin pitkälle sitä arkea, johon olimme ennen lomaa luiskahtaneet. Ja minä olen odottanut jotain muuta tulevaksi.

Joinain aamupäivinä makoilimme makuuhuoneen sängyllä, kun ikkunasta kantautui päiväkodin pihalla ulkoilevien lasten ääneet, itkut ja kiljumiset, hoitajien ohjeistukset ja naurut. (Siinä yksi syy, miksen ainakaan alkuun voi tehdä töitä kotoa käsin, ikkunasta on myös näköyhteys pihalle, jossa lapseni tulee ulkoilemaan.) Silloin mietin, miten harvinaista herkkua tämä tulee olemaan, nelipäiväisestä työviikosta huolimatta. Miten jatkossa riuhdomme itsemme aamulla aikaisin sängystä ja jakaannumme eri osoitteisiin, teemme eri asioita, ja kohtaamme taas iltapäivällä. Hoitopäivän pituus tulee olemaan kahdeksisen tuntia, joka sekin olisi toisille luksusta, mutta sen verran minä tahdonkin joustaa, onneksi työmatkaan menee vain viisi minuuttia. 

Mutta en oikeastaan osannut enää nauttia hoitovapaasta, en kovasti edes yrittänyt, koska näin sen jo loppuvan. Ja kaipaan niin kipeästi jotain muuta. 

 

En tiedä, kuinka paljon nautin hoitovapaasta viimeisen puolen vuoden aikana. Ei sillä, ettenkö nauttisi lapseni seurasta. Mutta se arki, joka on syömistä ja syöttämistä, puuron pyyhkimistä lattialta ja seinistä, vaippojen vaihtoa, pukemista ja riisumista, hiekkaa eteisen lattialla, keinun keinuttamista, harhailevan lapsen perässä seuraamista, nukuttamista sänkyyn ja rattaisiin ja sitä, ettei nukahdetakaan päiväunille… Olen tyytyväinen, että poika sai rauhassa työstää eroahdistustaan, joka meillä äityi pahaksi vasta puolitoistavuotiaana, ettei siihen samaan syssyyn osunut päiväkodin aloitus, mutta minut itseni on pitänyt järjissään todennäköisesti paikallislehden puuhaaminen, joka on sisältänyt oikeaa työtä ja aikuisten asioita. 

Heijastuuhan se väistämättä lapseenkin. En ole jaksanut organisoida retkiä, en ostaa kunnollisia värikyniä tai muistanut tarjota edes niitä, jotka meillä jo on, olemme ulkoilleet omalla pihalla, pienessä piirissä, usein keskenämme, koska en ole kokenut luontevaksi mennä leikkipuistoihin. Päivärytmimmekin on ollut erilainen kuin monissa lapsiperheissä, herätys usein vasta kahdeksan jälkeen, joskus huomattavasti myöhemmin, sitten tuntuu ettei ehdikään enää mihinkään, vaikka tietysti se päivä on silti yhtä pitkä kuin vaikka lapsi heräisi kuudelta. 

Olen halunnut päästä helpolla. Ja mitä lähemmäs hoitovapaan päättyminen tuli, sitä helpommalla halusin päästä. Joten ei mitään erikoista. Lapsiraukka on ollut melkein heitteillä hetkittäin, siis ei oikeasti, mutta henkisesti olen välillä ollut niin vähän läsnä, että itkettää.

Kirjoitan tässä muistiinpanoja myös itselleni. Että jos hoidon aloittaminen on raskasta, lapselle, minulle, meille, koko perheelle, on sille olemassa melko painava syy. Se on äidin mielenterveys. Ja sitä kautta myös lapsen hyvinvointi. 

 

Haluan ajatella, että päiväkodissa saa leikkiä. Että siellä ohjataan mielekkääseen tekemiseen – mutta että siellä saa olla myös vapaasti. Että siellä opitaan tärkeitä taitoja leikkimisessä ja toisten lasten kanssa olemisessa, johon kaipuu on niin kova, että kaupassakin poika haluaisi koskea vieraita lapsia ja lähtee kuljeskelemaan heidän perässään. Että siellä opitaan odottamaan ja luottamaan toisiinkin aikuisiin.

Ja että ne päivät, kun me saamme olla kotona, kahdestaan tai perheenä, minulla on jaksamista olla lapseni kanssa toisella tavalla. Välillä tarjota kaikille hengähdystaukoa, olla vain ja puuhailla omiaan, mutta välillä myös lähteä retkelle tai reissuun, mennä mökille tai mihin tahansa, viettää viikonloppua niin kuin joskus silloin, kun ainoa odotusarvo sille ei ole se, että joku muukin hoitaa lasta kanssani. (Ja siis mieshän osallistuu arki-iltaisin hoitoon todella hienosti, joten ei ole edes kyse siitä, että olisin ollut kaikki viikot jotenkin totaalisen yksin.)

Olen onnellinen siitä, että jaksoin olla kotona näin pitkään. Samaan aikaan ymmärrän hyvin, miksi toiset menevät töihin aiemmin, taloudellisista tai ammatillisista syistä. 

 

Ja typerän ylpeä olen siitä, että olen varustautunut päiväkodin alkuun tilaamalla nimikointitarroja – ja ostamalla merkkaustussin, koska tarrojen tilaus jäi liian myöhäiseksi. Mistään muusta en tiedä. Enkä aio edes selvittää. Meillä on maanantaina aloituskeskustelu, kertokoon sitten. Olen ymmärtänyt, että vaippoja ja vaihtovaatteita pitää viedä, mutta en tiedä onko oma reppu lapselle tarpeen vai pärjäämmekö hoitolaukulla. Varsinaiseen hoidon aloitukseen on kaksi viikkoa, asiat ehtii hoitaa sitä ennen.

Tämä on kunniakas yritykseni olla tekemättä kaikkea lapseen liittyvää metatyötä. Tai ainakaan tekemättä sitä etukäteen. Myös siksi, että pian me molemmat vanhemmista olemme töissä, toki toinen päivän pidempään kuin toinen, mikä hieman tasaa tilannetta. Että voin hyvällä omallatunnolla etsiä, mistä saan halvimmalla ne parhaan väriset kuomat, vaikka ihan hyvin voisin tyytyä perusprisman valikoimiin.