Viimeiset niitit Ensitreffeille alttarilla

Ensitreffit alttarilla -tuotantokausi tuli päätökseensä ja meilläkin viimeinen jakso katsottiin, jos ei nyt innostuksesta kihisten niin ainakin kepeän uteliaina lopputuloksesta. Suuria yllätyksiä ei nähty.

Muutaman huomion silti tein. 

 

Naiset. Nuo epävarmat ja häilyväiset olennot. Kautta aikain ollaan oltu löysässä hirressä, kiikuttu keinulaudalla, menty vuoristorataa, ahdistuttu. 

Miehet. Nuo hiljaiset, vakaat olennot, joilta kaivataan varmuutta ja vahvuutta, mutta myös temperamenttia. 

 

Koska ohjelman formaatti on mikä on, on syytä olettaa, että kaikki mukaan lähteneet ovat katsoneet olevansa valmiita parisuhteeseen. Mielestäni kaikki eivät sitä silti olleet. 

Voihan se olla ihan hirvittävä yllätys itselle. Että se, mitä on kuvitellut haluavansa ja nyt ajattelee saavansa, ei vain olekaan itseä varten. Viittaan tässä toki erityisesti Rosaan, mutta myös Siniin. 

Miksi tällainen kolahtaa? Ehkä siksi, että olin itse aikalailla samanlainen. 

 

Mielestäni oli ihan luontevaa, että mies osti kotiinsa minua varten hiustenkuivaimen ja että kävimme Ikeassa noin kuukauden tapailun jälkeen. Toki pidin rajat selkeinä, että ostetaan hänen luokseen ja hänen makunsa mukaan, mutta silti.

Omassa kodissani pyysin piilottamaan hammasharjan peilikaapin päälle, etten näkisi sitä ollessani yksin. 

Kovin konkreettisia esimerkkejä siitä, että ihan kaikkeen en ollutkaan valmis.

 

Olen monta kertaa kiittänyt miestä siitä, että hän jaksoi olla varma ja vakaa, kun itse häilyin. Häilyin, vaikka halusin kovasti parisuhteen ja näin, että tässä suhteessa oli todella, todella paljon hyvää. Myöhemmin onkin sitten paljastanut, ettei mieskään ollut ihan niin kovaa kallioita kuin kuvittelin, hän vain katsoi joutuneensa ottamaan sen roolin, että pakka pysyisi kasassa. 

Siinä on jotain hyvin surullistakin. Asetin meidät sellaisiin parisuhteen rooleihin, joita en tiennyt olevan olemassakaan. Vaadin mieheltäni silloin (ja varmaan vielä nykyäänkin) asioita, jotka pohjautuvat aiemmassa elämässä opittuihin oletuksiin. Toki paljon olen oppinutkin, itsestäni ja toisesta, rooleista ja siitä minkälaisia olemme kotona ja minkälaisia suhteessa muihin.

Samalla mies joutui tilanteeseen, jossa hän ei päässyt tutkailemaan omia tunteitaan (Eetu, Vesa), koska naisen tunne-elämän ailahtelut veivät niin paljon tilaa välillämme. 

 

Onneksi meillä oli enemmän aikaa ja vähän vähemmän odotuksia. Tiedän, että editoitu televisio-ohjelma ei kerro koko totuutta asioista, mutta uskon, että Rosalla ja Eetullakin olisi ollut mahdollisuuksia olla onnellisia yhdessä, mutta Rosa-parka tuntui pakittavan sen minkä ehti ja samalla odotti Eetun toimivan jollain sellaisella tavalla, jota ei ehkä itsekään osannut sanoittaa. 

 

Kaksi kolmesta ei ole huono onnistumisprosentti sekään. Eikä sekään, vaikka joku pareista eroaisi myöhemminkin. 

Edelleen pidän formaatin hyvänä puolena sitä, että näitä pariskuntia kannatellaan. Koska kuinka moni saa tavallisessa arjessa apua parisuhteensa rakentamiseen? Hyvähän se on, jos kaikki loksahtaa helposti paikoilleen ja on kuin tanssia vain. Hieman epäilen, että kaikilla se menisi niin. Itsekin huomaan tässä lapsiperhearjen pyörteissä huomaavani, että mielikuvani miehestä perustuu oletuksiin, joita sietäisi välillä päivittää. En mennyt tuntemattoman kanssa naimisiin, mutta sellaiseksi voi muuttua myös ollessaan ihan lähellä.

 

Kadehdin siis kaikkia niitä neuvoja, joita nämä pariskunnat ovat yhteiselämänsä taipaleella saaneet. Joskus ulkopuolinen apu auttaa, silloin on helpompi sanoittaa kipeitä ja arkoja asioita. Parasta kaikenlaisessa terapiassa on mielestäni toisen ihmisen toteamus: ”On ihan ok tuntea noin.” Se ei ehkä ratkaise heti mitään, mutta tunteita piilottelemalla meistä myös katoaa jotain hyvin olennaista.

En kadehdi yhtään ihmistä, joka kaipaa itselleen parisuhdetta, eikä sitä saavuta. Jos se on vaikeaa kahdelle, jotka molemmat tahtovat ja johon tiedekin on otettu avuksi, miten hankalaa se mahtaa olla silloin, kun olisi valmis antamaan itsestään, mutta toinen ei edes haluakaan asettua tai ei pääse yli nopeasti muodostetuista ennakko-oletuksista. 

 

Toivoisin silti Ensitreffit alttarilta -tekijöitä rohkeampia ratkaisuja parinmuodostuksessa. En draaman takia vaan siksi, että sellainen tarjoaisi myös toisenlaista tarttumapintaa. Viimeksi peräänkuulutin analyyttisempää otetta parisuhteisiin. Tällä kaudella onneksi näitä keskusteluja ja neuvonpitoja nähtiin mielestäni edelliskautta enemmän. Hyvin hienovaraista draaman ja jännitteiden rakentamista olisin silti kaivannut tähänkin kauteen. Tasapainotteluahan se on, ja tämä kausi oli osallistujiensa näköinen. 

Harkitsisin myös pariskuntien määrän lisäämistä kolmesta neljään. Näin saataisiin aikaan enemmän varianssia, vaikka se onkin tuotannollisesti raskaampaa. Formaatti myös pakottaa pitäytymään viidessä–kuudessa viikossa, eilen nimittäin mietin, että vähemmän intensiivistä oleskelua useamman viikon ajan voisi johtaa parempiin lopputuloksiin. Tai mahdollisesti dramaattisiin eroihin kesken tuotantokauden.

 

Ei ole kivaa tunnistaa itsessään keskeneräisyyttä. Se ei todellakaan ollut minulle helppoa, enkä tiedä, miten olisin asiasta selvitynyt televisiokameroiden alla. Todennäköisesti kieltämällä kaiken ja juoksemalla karkuun. Onneksi en tehnyt niin. On aika kivaa käpertyä miehen kainaloon sohvalle katsomaan toisten parisuhteita. Ehkä siis vielä seuraavaakin tuotantokautta.