Yksin laulutunnilla
Bach ja Beethoven tuijottavat minua seinältä. Istun luokan takaosassa, olen valinnut mukavamman tuolin, haukotuttaa. Viikko on kulunut yhdessä hujauksessa. Minä olen ehtinyt kaivaa nuotit esiin kerran.
Joka maanantai mies tulee ajoissa töistä. Me vaihdamme kuulumiset, minä päivitän maitopullojen tilanteen ja sitten minä menen. Kävelen yksin reilun viiden minuutin päähän, kroonisesti myöhässä (miehestä riippumatta) mutta tuntikaan ei ikinä ala ajallaan.
Kerran viikossa minä laulan yksinlaulutunnilla, yksin, mutta jaan tunnin neljän muun ihmisen kanssa; meitä pitäisi olla kuusi mutta yhtä en ole ikinä nähnyt.
Minulla meni neljä kertaa ohi synnytyksen takia. Kerran jo unohdin, ja sitten karkasimme vielä mökille isyysvapaan viimeisen viikon kunniaksi.
Minua hävettää, etten ehdi harjoitella enempää. Joka viikko minä päätän, ja äkkiä se viikko on taas ohi.
Ihan niin kuin sanotaan, että lapsellekin pitäisi rakentaa rutiineja. Ensinnäkin, se itse rikkoo ne vähäisetkin, joita kenties onnistun muodostamaan. Ja sitten on tämä elämä.
Heti huomenna minä aloitan. Heti kun vauva nukahtaa ensimmäisille päiväunille. (En edes yritä laulaa imettäessäni.) Mutta sitten onkin se fyssari, jonka takia mies saa jälleen viettää laatuaikaa vauvan kanssa ja minä karkaan reiluksi tunniksi omiin menoihini.
Voisiko hereillä olevaa vauvaa viihdyttää laulamalla? Kuuntelisiko se skaaloja, kun tämä äiti-ihminen yrittäisi raakkua menemään?
Minä joudun opettelemaan uudestaan laulamaan. Ennen minun vahvuuteni oli voima ja kova ääni. Nyt en saa puristettua muuta kuin äänihuulieni välistä ylimääräistä ilmaa. Minun on pakko keventää ja se on ironista, että minun on rakennettava ääneni täysin eri suunnasta kuin ennen. Ongelmat ovat kenties samat, mutta ratkaisut erilaiset.
Joulutauko alkaa liian pian. Minä poden huonoa omaatuntoa siitä, etten ehdi harjoittelemaan. Että minä suoritan väärin. Sitten muistutan itseäni: minua varten. Minä halusin tuon hetken itselleni ja vaikka kävisin vain seisomassa pianon vieressä, se on tällä hetkellä ainoa kerta viikosta, jolloin voin etukäteen sovitusti jättää vauvan kotiin ja olla yksin. Mutta en minä halua olla täysin yksin. Irti minä haluan olla, hetken tuntea omat rajani selkeinä, kirkkaina.
En olisi uskonut kaipaavani kuoroa näin paljon. Korvissani soivat kappaleet menneiltä vuosilta. Lumisateisena aamuna minä kuuntelen netistä putkeen useamman version samasta biisistä. Minä muistan miltä sitä tuntui laulaa. Ja minä haluaisin sen taas.
Mutta minun pitää opetella olemaan monella tavalla toisin. Laulajana, ihmisenä. Ihan vielä en uskalla kuoroharjoituksiin. En yksin, en vauvan kanssa.
Minä kävelen kotiin lumisateen halki. Parkkipaikan vieressä on keulivat ostoskärryt. Minä mietin kenen tehtävänä on hakea ne pois sieltä, kuka ne noukkii. Hileisenä pyörteilevä lumi tunkeutuu joka paikkaan, se on vähän ärsyttävää mutta enemmän ihanaa.
Mietin, että kaiken täytyy olla kotona hyvin, koska mitään ei ole kuulunut. Vauva nukkuu. Minä saan vielä syödä rauhassa iltaruuan ja aloittaa tämän kirjoituksen. Lopetan sen myöhemmin, jatkan lennosta, yritän saada vielä kiinni ajatuksesta. Samoin käy melkein kaikelle nykyään. Yhä on lyhentämättä ne farkut, joiden takia istuin sovituskopissa kolme viikkoa sitten, imetin ja tunsin oloni hölmöksi. Veisin ne ompelijalle, jos ehtisin.
Kaiken keskellä minä silti yritän rakentaa rutiineja. Jonain päivänä minä kenties laulan lapseni uneen, siinä harjoitusten oheistoimintana. Koska muutenkin minä kyllä hyräilen, höpsöjä, monotonisia sävelmiä, en muista oikeita sanoja, tahtoisin olla kovin täydellinen. Paitsi etten ole. Minä vasta opettelen.