Olen ollut väsymisen takia poissa töistä nyt kuusi viikkoa ja töihin paluu on edessä tulevalla viikolla. Näiden kuuden viikon aikana olen tunnustellut kehoani ja lopettanut mahdollisimman paljon kaikkea, mikä voisi aiheuttaa lisää stressiä, syyllisyyttä ja väsymystä. Olen lukenut lukuisia kirjoituksia, blogikirjoituksista tutkimuksiin, joissa opastetaan siinä, miten uupumuksesta voi toipua.

Huomioni on kiinnittynyt siihen, että kaikki ohjeet koskevat yksilön muuttumista. Kaikessa lukemassani on painotettu sitä, kuinka tärkeää minun itseni on muuttua. Pitäisi miettiä aiempaa vähemmän vaikeita työasioita, pitäisi ajatella, että työ on vain työtä. Tekstit kehottavat sulkemaan asioita pois mielestä ja keskittymään palautumiseen. Pitäisi syödä terveellisesti ja harrastaa enemmän liikuntaa, jotta hyvää tekevien hormonien erittyminen pääsee vauhtiin elimistössäni. Vaikuttaa siltä, että uupuminen ymmärretään yhteiskunnassamme hyvin pitkälti yksilön ongelmaksi. Tästä olen eri mieltä.

Lukemieni ohjeiden perusteella minun ei pitäisi kuluttaa niin paljon energiaani työntekijöistä huolehtimiseen, minun pitäisi siis olla piittaamattomampi muiden kärsimystä kohtaan. En saisi murehtia huomista työpäivää, eli minun pitäisi hyväksyä se rappiotila, johon alani on ajettu ja keskittyä tulipalojen sammuttamiseen. Minun pitäisi myös vaatia työntekijöiltä lisää tehoja, mikä tarkoittaa, että heidän pitäisi huolehtia vähemmän hyvin asiakkaista, jotta he voisivat hoitaa isomman määrän asiakkaita ilman lisäresurssia.

Yhteiskunnassamme on syntynyt ajatus, jossa hyvä johtaja mielletään kovaksi, piittaamattomaksi ja häikäilemättömäksi. Tällainen tapa toimia ei kuitenkaan osoita hyvää johtajuutta. Hyvän johtajan tehtävä on kantaa huoli työyhteisöstä ja sen jäsenten hyvinvoinnista. Tämä tehtävä tuntuu mahdottomalta silloin kun resurssit on vedetty minimiin. Työpaikoilla ei ole enää tilaa huonoille päiville tai sairauspoissaoloille, vaan ne kuormittavat kokonaisuutta huolestuttavan paljon. Mikäli ihmisiä kannustetaan ja vaaditaankin olemaan motivoituneita, täytyy työpaikalla olla tilaa joustolle ja työn ilon toteutumiselle arjessa. 

Vähintään vuosikymmen on puhuttu tehokkuuden nostamisesta sosiaali- ja terveysalalla. Uskon, että se aluksi oli hyvä sekä aiheellinen ajatus ja siinä onnistuttiinkin, mutta nyt tehtävä on kääntynyt itseään vastaan. Laajasti ihmetellään kustannusten nousua ja henkilöstöresurssien tarpeen kasvamista. Tämä johtuu siitä, että jatkuva säätäminen ja tehostaminen on väsyttänyt työntekijät tehottomammaksi, kuin mitä he ovat olleet ennen muutoksia. Olen seurannut arkea sosiaali- ja terveysalalla kohtalaisen pitkään ja nähnyt sen muuttuvan. Ennen se oli ala, jossa uskottiin ihmisen voimavaroihin, uskottiin muutokseen ja alalle hakeutui innovatiivisia ja idearikkaita työntekijöitä, jotka kehittyivät ja jäivät alalle kartuttamaan kokemusta. Nykyään koen seuraavani aikapommin tikitystä ja mietin koska tilanne räjähtää käsiin.

Lopputulos on kuitenkin se, että usein uupuminen johtuu rakenteellisista syistä, ei yksilöstä. Tätä ei ratkaista vaatimalla yksilöiltä muutosta vaan se ratkaistaan korjaamalla rakenteet hyvinvointia tukevaksi. Välillä se vaatii lisää resursseja, jolloin ne, joilla valtaa on, joutuvat tekemään arvovalinnan siinä, mihin resurssit ohjataan.