Loppuelämän ensimmäinen päivä.

Today is gonna be a changing day in your life.

Ihmeellinen päivä. Olo on yhtä aikaa raskas ja kevyt, olen hämmentynyt mutta jossain sisälläni ihan pieninä kuplina poreilee sellainen arka ilo, jota en ole kokenut pitkään aikaan.

Minä puhuin. Puhuin melkein puolitoista tuntia terapeutille, täysin tuntemattomalle ihmiselle sellaisia asioita, joita en ole koskaan puhunut kenellekään. Uskalsin sanoa ääneen asioita, joiden ajatteleminenkin on ollut minulle tähän asti liikaa.

Itkin paljon, itkin ennen kuin olin ehtinyt sanoa sanaakaan, senkin tiesin jo etukäteen että niin käy. Eikä se haitannut mitään , sain itkeä ja olla heikko.

Sain olla Minä.

Pystyin vihdoinkin nousemaan sen valtavan tunkion huipulle ja iskemään lapioni paskaan. Minä pystyin siihen, jumalauta. Ensi viikolla jatkan lapioimista.

There is plenty more where that came from.

Suhteet Oma elämä Mieli

Tyttö, joka itki jumppatunnilla.

Balancetunnin loppuvenyttelyssä tuli itku. Ei ollut ensimmäinen kerta. Onneksi salissa oli hämärää ja hikipyyhe käden ulottuvilla.

Pää on ollut raskas ja sumuinen koko päivän. Sain vihdoin tehtyä jotain, mikä olisi pitänyt tehdä jo vuosi sitten. Varasin ajan mielenterveysseuran kriisikeskukseen.

Kuulostaa niin dramaattiselta, kriisikeskus. Nainen puhelimessa kuulosti kovin empaattiselta. Sain ajan jo maanantaiksi, se oli yllättävää, luulin että sielläkin olisi pitkät jonot, maksuton palvelu kun on.

Jotain kovin absurdia tässä on. Menen puhumaan asioistani ventovieraalle, koska en pysty puhumaan niistä läheisilleni. Tai pystynkö nytkään, vai itkenkö vaan?

Tähän sopiikin pieni loppukevennys.

 

 

 

Suhteet Oma elämä Mieli