Kävin tänään kahvittelemassa entisen työkaverini kanssa. Hän on äitiyslomalla samasta työpaikasta, josta minä noin vuosi sitten otin hatkat, ovet paukkuen.

Toinen esimies narsisti, toinen tämän myötäilijä, tiedättehän. Semmoista mukavaa. Työilmapiiri oli (ja on ilmeisesti edelleen, surullista) sitä luokkaa, että jos Dr. Phil olisi kutsuttu paikalle hän olisi juossut kauas vuorille, koskaan takaisin palaamatta. Itsehän ehdin sopivasti ennen työhuoneeni tyhjentämistä todistaa sen, kuinka työterveyspsykologi lähes heitettiin ulos toimiston ovesta, kun hän uskalsi varovasti arvostella talossa vallitsevaa johtamiskulttuuria.

Huoh. Saan vieläkin kylmiä väreitä.

No mutta siis, kahvihetki oli mukava. Mikään ei yhdistä ihmisiä niin kuin yhteinen vihollinen. Kuulin myös, etten kuulema ole nykyään kovassa huudossa kyseisellä työpaikalla. Ei se varsinaisesti yllättänyt, en ihmettelisi vaikka pomon huoneessa tikkataulun paikalla olisi kuva naamastani. Tein lähtiessäni harvinaisen selväksi, mitä mieltä olin talon tavasta kohdella toisia ihmisiä enkä ole varsinaisesti salaillut mielipidettäni avainten luovuttamisen jälkeenkään.

Ei se silti mukavalta tunnu, tällaisesta kiltin tytön muottiin puserretusta. Ollakin se vittumainen ämmä, jota joku jossain vihaa.

Vihatkoon sitten. Eivätpähän ainakaan unohda.