Riisuimme eilen joulukuusen ja heitimme sen alas parvekkeelta. Ilmalento viidennestä kerroksesta teki tehtävänsä; raukka luovutti ne viimeisetkin neulasensa pitkin pihamaata. Olisi varmaan pitänyt kastella enemmän. Joka vuosi sama juttu.

En ole jouluihminen. Sekin on niitä asioita, joiden myöntäminen ottaa koville.

Haluaisin kyllä olla. Jouluruoka on hyvää, jos sitä ei tarvitse tehdä itse ja joululaulut kauniita kyynikonkin korvaan. Lahjoista en niin välitä, olen huono hankkimaan niitä enkä siksi odota sitä muiltakaan.

En vain jaksa sitä muiden ihmisten kanssa olemista. Tai lähinnä omien vanhempien kanssa olemista. Alkaa aina jossain vaiheessa vituttaa, ennemmin tai myöhemmin. Yleensä ennemmin.

Muistan ensimmäisen joulun mieheni kanssa. Menimme aattona hänen vanhempiensa luokse maalle, söimme hyvin, avasimme lahjoja, istuimme ja juttelimme.

Tunnelma oli levollinen. Jouluinen.

Kukaan ei juonut liikaa, ei sammaltanut, räyhännyt eikä sekoillut.

Se oli ihmeellistä. En ollut tajunnut, että sellaisiakin jouluja voi olla.