Tasapainottomassa tilassa.
Kävin pitkästä aikaa jumpassa, bodybalance-tunnilla. Kroppa tuntui kireältä ja huteralta, kaukana tasapainoisesta. Taisi se vähäsen aueta ja vertyä, ehkä myös korvien välistä, hitusen.
Tunti oli vähän myöhässä, eteisessä oli aikaa istua rappusilla, tuijottaa eteensä ja ajatella. Ajattelin lapsuuttani ja vanhempiani, niin kuin olen ajatellut viime aikoina useasti. Ajatellut sitä kaikkea, mikä meni vikaan. Ja sitä, saako siitä olla vihainen.
Olen lukenut ja kuullut kauheita tarinoita lapsista, joita on pidetty nälässä, hakattu ja potkittu, poltettu sytkärillä. Ajettu lumihankeen, käytetty hyväksi, hylätty ostoskeskukseen.
Minulle ei ole tehty mitään sellaista. Olen saanut leipää ja lämmintä, enemmänkin kuin moni muu tässä maailmassa.
Minua ei vain rakastettu tarpeeksi, enkä kelvannut sellaisena kuin olin.
Saako siitä olla vihainen?
Saanko minä olla vihainen?
Kiitos. Ja ei, en halua olla ikuisesti vihainen, luoja paratkoon. Haluaisin vain tämän epämääräisen ahdistuksen sijaan tuntea niitä oikeita tunteita siellä jossain takana, niitä joita en ole uskaltanut tuntea koska olen luullut ettei minulla ole siihen oikeutta.
Jos en vihaa tätä vihaa nyt pois, niin käy juuri noin, se syö minut sisältä ja samalla myös rakkaat läheltäni. Sitä asiaa yritän nyt takoa päähäni, tämän blogin avulla. Jos vihdoinkin tajuaisin.
Saa siitä olla vihainen, mutta kannattaako siitä olla ikuisesti vihainen on toinen juttu. Viha auttaa oman hetkensä, se ajaa meidät pois paikoista, ihmisistä ja tilanteissa mitkä ovat meille haitallisia. Pölyn laskeuduttua vihalla ei ole enää tekemistä ja se alkaakin syömään meitä sisältä. Kukaan ei hyödy ja omaa energiaa kuluu asiaan, joka ei tuota mitään.