Tyhjä syli.

Vietin päivän kahden aikuisen ja kolmen vähän pienemmän naisen seurassa. Vanha ystäväni tuli käymään sisarensa luona entisessä kotikaupungissaan, toisella heistä yksi ja toisella kaksi pientä tytärtä.

Minulla ei yhtään.

En ole koskaan erityisemmin pitänyt lapsista, vierastan heitä enkä osaa olla luonteva. Luulen, että lapsetkin haistavat pelkoni, näkevät lävitseni. Silti olen ajatellut, että kai sitten oma lapsi olisi eri asia. En kai minä sitä pelkäisi?

Enhän?

Minulle olisi sopinut oikein mainiosti, että vain tulisin raskaaksi, sattumalta ja sen kummemmin suunnittelematta. Hupsista saatana. Että joku muu olisi tehnyt sen päätöksen puolestani, eikä minun tarvitsisi tehdä muuta kuin hyväksyä se ja heittäytyä tapahtumien vietäväksi.

Se olisi käynyt minulle oikein hyvin. Mutta niin ei tule käymään. Sen sijaan täytyy tehdä päätöksiä, suunnitella ja aikatauluttaa. Piikittää ja jännittää, maata tutkimuspöydällä ja pelätä pahinta. Ajatuskin siitä, millaisen myllyn läpi meidän pitäisi kulkea ennen kuin olisi edes toivettakaan saada viivaa tikkuun, melkein halvaannuttaa.

Toisaalta, haluanko sitten jättää tämän kortin katsomatta?

Jättää sylin tyhjäksi?

Kommentit (1)
  1. Sanoppa se. Melkein toivon, että luonto päättäisi lapsiasiat puolestani, aivan kuten se päätti allergian muodossa siitä, etten todennäköisesti koskaan voisi hankkia lemmikkieläimiä.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *