Lilannan linna

Blogi on saanut olla nyt jonkin aikaa hautumassa. Liekö ollut kyse ajanpuutteesta, (nääh), kiinnostuksen puutteesta, (jaa, no ei ehkä), vai kenties kuuluisasta tyhjän paperin kammosta (ruudun?), sillä ei oikeastaan ole väliä. Vähän on ehkä vaikuttanut se, että en ole varsinaisesti tiennyt, mitä haluaisin tämän kanssa tehdä. Enkä tiedä vieläkään. Keskittyäkö pohtimaan syvällisempiä, tai ainakin semisyvällisiä itseä koskevan ihmisanalyysin muodossa, vai panostaako elämän pieniin mutta pinnallisiin iloihin. Vai pitäisikö vain kirjoitella fiiliksen mukaan, pitää koko homma iloisena sekamelskana.

En ole päättänyt. Siksi kirjoitan nyt jostain, kun tuntuu siltä. Sekamelska it is, jos sille tielle lähdetään, ilman mitään päätöstä. Olkoon.

Meikkaus. Siitä on muodostunut minun salainen intohimoni. Tai no.. salainen, öö, jokseenkin kiinnostukseni herättänyt taiteen muoto. Joskin taide on aika hillitöntä liioittelua kun puhutaan minun meikkausjäljestäni. Mutta kutsutaan sitä silti siksi.

Vaikka meikaamisessa minua innostaa erityisesti silmämeikit värimahdollisuuksien vuoksi, voisin sanoa olevani tällä hetkellä ensisijaisesti meikkipohjafriikki. Miksi? Koska sitä täydellistä on niin vaikea löytää. En edes tiedä, mitkä ovat minun kriteerini täydelliselle. Toisaalta on ihan parasta ja aivan huippua levittää mineraalimeikkiä kabukilla, toisaalta ehkä juuri nestemäisessä pohjassa on sitä jotakin.

Sävyvalinta on haastavinta. Minusta alkaa tuntua, että minulla on harvinaisen vaikea iho. Siis väriltään. Harvinaisen vaikean värinen iho. Tosin todennäköisempää on, että minulla on harvinaisen vaikea pää. Miksi ihan kohtuudella oman ihon sävyyn sulautuva meikkipohja ei riitä? Miksi sen pitäisi olla tismalleen saman sävyinen kuin oma ihoni? Paitsi että sekään ei riitä, koska kaula on ärsyttävästi tummempi kuin kasvot ja haluaisin löytää meikkivoiteen, joka sulautuisi täysin kasvojen ihon sävyyn samalla kun se tekisi kasvoista saman sävyiset kuin kaulastani. Helppoa.

Tarvitsisin siis itse asiassa taikavoiteen.

2014-10-07_11.30.17.jpg

Kuvassa Zuiin meikkivoidesävyt: Beige fair, Beige light, Natural fair, Olive Light ja Porcelain.

Taikavoidetta ei ole saatavilla. Olen käyttänyt pitkälti Lily Lolon mineraalimeikkipuuteria sävyssä Warm Peach. (Luulin pitkään, että se oli Warm Beach. Mielikuva oli kieltämättä paljon parempi. Tunnelmallisempi.) Ihoni on jokseenkin keltaiseen taittava ja melko vaalea. Ja Lily Lolo on ollut varsin mainio meikkipohja. Olen ollut sen löydettyäni äärimmäisen innoissani siitä, että vihdoinkin meikkipohjan sävy on lähes täydellinen. Paitsi liian vaalea kaulaan nähden. Blääh.

Nyt sitten alkoi tuntua, että itse asiassa nestemäinen meikkivoide olisi aika kiva. Ihoni on kuivahko, ehkä nestemäinen olisi parempi - siis siitäkin huolimatta, että itse asiassa Lily Lolo ei ole kuivattanut ihoani eikä tuonut kuivia kohtia pahemmin esiin. Mutta muuten vain. Ehkä minua muuten vain kiehoi Zuii...

Minulla on ollut Zuiilta nestemäinen meikkivoide itse asiassa jo aiemmin, mutta jostain syystä en ensinnäkään osannut levittää sitä kunnolla, (sain siveltimellä aikaan vain sottaista jälkeä), ja toisekseen sävy tuntui väärältä. Omistin sävyn Olive Light mutta naamani tuli sillä aivan valkoiseksi.

En enää halunnut tilata uutta meikkivoidetta summamutikasta, ja koska kotikaupungista ei löydy Zuiita, kysyin merkin maahantuojalta, olisiko heillä olemassa näytteitä, joita voisi saada kokeiltavaksi. Sain todella ystävällisen vastausviestin ja pian postilaatikkooni kolahti viisi sävyä testattavaksi.

Yksi mielenkiintoinen huomio sävyistä on, että melkeinpä ne kaikki sulautuivat ihooni ihan hyvin. Esimerkiksi sävy Natural Fair oli näytti omaan ihooni verrattuna tummalle levitettyäni sitä vain toiselle puolelle kasvoja, mutta näytti silti täysin luonnolliselta tehtyäni koko meikin sillä. Olive Lightkin oli edelleen ok, mutta naaman valkoiseksi muuttuminen häiritsi vieläkin. Beige Light taas tuntui vähän turhan punaiseen taittavalta, mutta ei näyttänyt mitenkään törkeältä sekään. Porcelain valikoitui kuitenkin parhaaksi. Yksi niitä harvoja sävyjä, joissa oli tarpeeksi keltaisuutta. Sävy saisi olla hitusen tummempi minun makuuni, vaikka se vain toiselle puolelle kasvoja levitettynä sulautuu kasvoihin täydellisesti. Tilasin joka tapauksessa tämän sävyn itselleni. Ilmeisesti ihonsävyni tai sitten makuni on harvinainen, sillä maahantuojan mukaan Porcelain sopii vain harvalle.

Jos vain ehdin, jaksan ja innostun, kirjoitan Zuiin meikkivoiteesta vielä erikseen enemmän. Sen peittävyydestä ja muista käyttökokemuksista voisi nimittäin kertoa jotain. Jos nyt jotain lyhyesti sanoisi, niin voide on aika kiva. Minun Porcelainini tuoksuu tosin vähän kummalle, ei samalla lailla ihanasti ruusulle kuin edellinen, jo pilalle mennyt, Olive Lightini. Peittävyyttä on minun makuuni sopivasti ja lopputulos on luonnollinen. Voide myös tuntuu hitusen hoitavalta, mutta olen toistaiseksi ehtinyt meikkailla sen verran epäsäännöllisesti, että en osaa sanoa mitään pitempiaikaisista vaikutuksista.

Vieläkään en ole täysin tyytyväinen meikkipohjavalikoimaani, mutta näillä mennään varsin iloisena eteenpäin. Jostain syystä meikkivoiteiden levitys on vain aivan ihanaa. Ja sen juuri täydellisen sävyn metsästys on kaikessa turhauttavuudessaan (ja turhuudessaan) myös omalla tavallaan hauskaa.

Olen elämäni aikana jo useaan otteeseen painiskellut aikaansaamattomuuden kanssa. En tosin ole erityisen laiska, välillä jopa jälkikäteen hämmästyn hoksatessani, mitä kaikkea on tosiaan tullut tehtyä, mutta en ole suunnitelmieni toteuttamisessa kuitenkaan mikään tehokkuuden multihuipentuma. Haluaisin olla. Tai ainakin haluaisin olla kohtalaisen tehokas osan ajasta.

Jokin aika sitten lainasin kirjastosta Frank Martelan Tahdonvoiman käyttöohjeen, ytimekkään ja selkeän kirjan, joka oli hyvin valaiseva. Osa tahdonvoiman onnistuneeseen käyttöön vaikuttavista tekijöistä oli yllättäviä, osa taas sellaisia itsestäänselvyyksiä, että melkein teki mieli nauraa itselleen kun niitä ei ole älynnyt ajatella tai ainakaan ottaa ihan vakavissaan. Tiesittekö, että hyvin nukkuneen ihmisen tahdonvoima on paljon vahvempi kuin yliväsyneen? What? Miten voi olla?

Niin, ei ehkä ole yllätys, että verensokerilla on vaikutusta ihmisen yleiseen jaksamiseen, myös tahdonvoimaan. Mutta kuinka usein jättääkään tällaiset yksinkertaiset tosiseikat huomiotta tehdessään suunnitelmia?

Tahdonvoiman käyttöohjeen luettuani päätin, että nämä työkalut otan käyttööni. (Suosittelen kirjan lukemista kaikille, joilla on suunnitelmia ja unelmia.) Osa ohjeista onkin palaillut mieleeni jälkikäteen ja jotain apua koen saaneeni. Mutta ikävä kyllä muistutusta ei tule tarpeeksi. Ehkä minun pitäisi askarrella neuvoista huoneentaulu. Tai tulostaa tämä täältä.

Jokin on jäänyt tökkimään. Mielessäni kävi, että ehkä kaipaan kertausta. Tietyt asiat pitää vain ajatella ja oivaltaa monta kertaa ennen kuin ne tosiaan sisäistää, ennen kuin ne ohjelmoituvat päähän ja käytökseen.

Mutta on muutakin. Hoksasin sen pari päivää sitten.

Minulla on taipumusta lykätä asioiden tekemistä ja erityisesti aloittamista, koska haluan optimoida ja tehdä asiat järkevästi. Ja tässä on ansa. Haluan tehdä jotain, mutta en tee sitä vielä, koska haluan hoitaa jonkin muun jutun ensin eikä mielestäni ole järkeä aloittaa kun jokin muu on vielä kesken. En voi vielä pyykätä, koska olisi järkevä odottaa tämä päällä oleva paita mukaan pesuun, pyykkäänkin siis huomenna. Enpä taida pestä kasvoja vielä, sillä haluan luultavasti meikata kohta, teen sen juuri ennen sitä, niin voin meikata mahdollimman freesille iholle. Enkä ehkä meikkaa vielä, koska ensin voisin vähän jumpata. Mutta en voi jumpata heti, koska söin ihan vasta. Voisin tehdä töitä, mutta ei tässä välissä kannata, koska jumppaan ihan kohta. Jaa, no nyt on kulunut sopiva aika... mutta hetkonen, ei minun ehkä kannatakaan jumpata vielä, koska voisin mennä lenkille illalla juuri ennen saunaa.

Jätän monet isot ja pienet asiat tekemättä, koska lykkään niitä johonkin näennäisesti parempaan ajankohtaan ja koska haluan edetä järjestelmällisesti ja suunnitelmallisesti, tehdä tietyt asiat ensin niin että syntyy loogisia tapahtumajatkumoita.

Eikä siinä itse asiassa ole mitään järkeä.

Suunnitelmallisuus on hieno juttu. Silloin kun sille on tarvetta. Mutta monet pienet asiat voisi vain tehdä. Juu, joskus joutuu ajattelemaan pistettyään pyykin pyörimään, että "ai hitto, tämän paidan olisin kyllä voinut pestä tässä samalla". Mutta tulee uusia koneellisia. Joskus voisi tehdä töitä vain sen puolisen tuntia, vaikkei siinä suuria ehdikään. Ja meikata voisi heti, jos kerran haluaa, vaikka kohta saattaisikin alkaa hikoilla. Eikä ole suinkaan huono asia jumpata ja käydä illalla kävelyllä, jos vaikka sattuu tuntumaan siltä.

Jos asiat eivät etene, kun koko ajan yrittää optimoida, olisiko fiksumpaa vain toimia heti ja välittää vähät siitä kuinka järkevässä järjestyksessä päivä eteni?

Yllätin itseni taas samasta ajatuskehästä, johon olen uponnut usein ennenkin. Ajattelumallista, jonka tiedän olevan yleinen vitsaus. Illuusio.

Aloin pohtia erästä yhteiskunnallista aihetta, joka on viime aikoina alkanut kiinnostaa minua enemmän kuin ennen. Tai ei oikeastaan enemmän, erilaisella tavalla. Aloin ajatella, että haluaisin tietää tästä enemmän. Haluaisin vähän paremmin ymmärtää, ihan kokonaisuudessaan, miten tämä kuvio rakentuu.

Ja sitten ajattelin: ehkä minun pitäisi opiskella tätä. Tästähän voisi tehdä tutkinnon. Sitten ymmärtäisin ja olisin pätevä keskustelemaan.

Ei ole ensimmäinen kerta kun näin käy. Kun kuvittelen, että tietääkseni jotain jostakin, minun pitäisi mennä kouluun. Minulla pitäisi olla tutkinto. Ikään kuin ei maksaisi vaivaa alkaa selvittää itse. Lukea niitä aiheeseen liittyviä tekstejä, jotka minua tosiaan kiinnostavat. Niitä, jotka vaikuttavat ärsyttäviltä ja joiden perustelut haluaisin tietää.

Onko sivistynyt henkilö ihminen, jolla on kymmenen erilaista tutkintoa? Ahkera ihminen, taatusti, tai sitten muuten vain taidokas saamaan paljon aikaan. Mutta mitataanko tietotaso muka tutkinnoilla? Tai osaaminen?

Aivan kuin vaihtoehtoja olisi kaksi. Hakea kouluun, opiskella alaa, saada paperit. Tai pysyä täysin tietämättömänä.

Mihin on mennyt oppimisen ilo? Ei mihinkään, meissä kaikissa asuu valtava määrä sitä, vaikka se kohdistuukin kullakin eri asioihin. (Tai on joidenkin muiden asioiden alla piilossa.) Mutta miksi oppimisensa on tärkeä todistaa? Hitaasti päivittyvä ja jähmeä koulusysteemi ei takaa kaikkea tietoa, puhuttiinpa korkeakoulusta tai mistä tahansa muusta opinahjosta. Tietoa saa kun etsii. Kun lukee ja kuuntelee. Osaaminen kehittyy kun tekee.

Miksi emme siis vain tekisi? Etsisi kirjoja ja ihmisiä, jotka osaavat kertoa meille, mistä pohtimassamme asiassa on kyse? Jatkaisi asiaan perehtymistä, jos nälkä vain kasvaa, tai siirtyisi seuraavaan asiaan, jos kokisimme saaneemme jo tarpeeksi? Miksi keskittyä saamaan todistuksia ja lappuja, jos se mitä haluamme, on tietää ja tehdä?

Minulla on eräs tutkinto, joka on vain paperi. Paperi, jolla en tee yhtään mitään. Mutta tiedättekö, opit joita sain sen matkan varrella, ovat olleet hyödyllisiä, auttaneet ajatuksiani muotoutumaan, auttaneet minua hahmottamaan työtäni. Olisin käynyt samat kurssit ilman minkäänlaista paperia. Ja olisin jättänyt koko roskan käymättä, jos käteen olisi jäänyt vain tuo paperi.

Mutta miksi tuo paperi on nykyään niin tärkeä? Ei edes siinä mielessä, että se enää takaisi töitä. Vain siinä mielessä, että voimme todistaa muille tehneemme jotain. En ole vain vetelehtinyt, hei kuule. Mitään merkitystä ei ole sillä, että joku muu osaa ja tietää enemmän, jos tämä toinen ei ole vaivautunut hankkimaan tiedostaan paperia. Laiska.

Tämä on niin kummallinen maailma. Yhteiskunnat ja kulttuurit kehittävät omat sääntönsä, arvonsa ja illuusionsa. Niihin me nojaamme, vaikkei niissä olisi järkeä.

Minä sanon, että mennään ja tehdään. Nyt. Heti jotain sellaista, mitä olemme halunneet tehdä. Jonkun asekeleen voi taatusti ottaa juuri nyt.