En sanoisi mitään
Ymmärrätkö elämäsi projektina vai tarinana? Näin kysyi Frank Martela eräässä tekstissään kolmisen vuotta sitten. Tuo teksti on palannut sittemmin mieleeni varsin usein.
On varsin selvää, kumpi on minun tapani hahmottaa elämäni ja monien muidenkin elämä, vaikka toistakin tapaa tulee toisinaan kokeiltua – vain jotta huomaisin palaavani siihen, mikä itselleni tuntuu luontevammalta. Elämäni on tarina, tai tarinoita, joiden alut ja loput luovat toinen toisiaan, ovat saumattomasti yhdessä.
Täytyy sanoa, että elämme melkoisen projektikeskeisessä yhtesikunnassa. Meidän tulisi tehdä asioita saavuttaaksemme jotain. Meidän pitäisi tietää, mitä ovat tavoitteemme. Missä näemme itsemme viiden vuoden kuluttua. Meidän tulisi saattaa loppuun se minkä aloitamme. Sairaus, suru, vastoinkäyminen… ne ovat tuhoisia, ne ovat esteitä tiellämme. On taisteltava, jotta ne eivät häiritsisi elämän suorittamista. Suunnan muutos on pelottava ajatus. Siltikin, vaikka elämä heittäisi eteen jotain, mikä todella muuttaa kaiken.
Eivät kaikki meistä silti ole projekti-ihmisiä, projektielämää eläviä. Ja jos yhtään osaan tuulia haistella, on yksilötasolla alkanut tapahtua jo paljon muutosta. Yhä useampi alkaa elää tarinaelämää. Sitä elämää, jossa menneisyytensä ymmärtämisellä on merkitystä tässä ja tulevaisuudessa. Yhä enemmän ihmiset pysähtyvät, päättävät lakata suorittamasta, päättävät ainakin yrittää.
Frank Martela kirjoittaa hyvin oivaltavasti ja suosittelen teitä kaikkia lukemaan tuon lyhyen tekstin. Lainaan kuitenkin tähän tärkeimmän hänen esiin nostamansa näkökohdan.
”Nämä kaksi elämänasennetta eroavat erityisesti siinä, miten ne suhtautuvat vastoinkäymisiin ja tappioihin, joita elämässämme väistämättä kohtaamme. Projektihahmotuksessa ne ovat epäonnistumisia. Ne ovat esteitä, jotka haittaavat mahdollisuuksiamme saavuttaa asettamamme tavoitteet. Siksi ne tulisi lakaista pois näkyvistä mahdollisimman pian ja minimoida niiden aiheuttamat haitat. Tarina-asenteessa traagiset hetket ja vastoinkäymiset ovat yksi keskeinen elementti, joka tekee elämästä niin kauniin. Puhdas menestystarina on tarinoista tylsimpiä, juuri vastoinkäymiset ja surun hetket kasvattavat tarinasta ylevästi värähtelevän.”
Paitsi että vastoinkäymiset, ja omat virheemmekin, ovat niitä, jotka tekevät elämästä kauniin, ne todella ovat osa sitä tarinaa, joka on johtanut tähän ja nyt. Tähän, missä olemme parhaimmillamme, tai tähän, missä havahdumme viimein siihen, että jotain on muutettava. Tai tähän, missä olemme vielä tärkeällä matkallamme kohti omaa, todellista itseämme.
Jos pääsisin kulkemaan menneisyyteen, kymmenen vuoden päähän nykyhetkestä, ja tapaisin silloisen itseni, minulla olisi mahdollisuus karsia virheitäni. Voisin sanoa, että tyttö hyvä, itsenäisty. Älä tee valintojasi nojaten muihin ihmisiin, älä seuraa niitä, joita nyt haluat seurata. Älä lähde opiskelemaan alaa, josta et tiedä mitään, ja joka, vaikka onkin sinua, ei ole tarpeeksi paljon ollakseen ala, jolla haluat olla työttömänä. Perehdy asioihin ja tee päätöksesi perustuen järkisyihin.
Niin, voisin tosiaan karsia nuo virheet. Opettaa itseäni ja kertoa, että tällä tiellä et saavuta ammatillisesti mitään, et ainakaan kovin nopeasti.
Ja sitten en olisi tässä. En olisi koskaan muuttanut huonosti valitusta ja kalliista asunnosta epätoivon saattelemana asumaan kämppiksen kanssa, jonka kanssa tunsin koko ajan olevani kylässä tuntemattoman luona. Enkä siitä yhtä epätoivoisena mutta paremmalla onnella uudestaan. En olisi koskaan törmännyt niihin tyyppeihin, joista tuli minun ystäviäni ja jotka johdattivat minut maailman parhaan ihmisen luokse.
Jollen olisi ihastunut ”väärään”, kahdestikin, ei tieni olisi johtanut elämäni rakkaimman ihmisen luokse. Ehkä jonkun muun, ehkä yhtä rakkaan, mutta parempaa kuin nyt en osaa kuvitella. Minulla on ollut mieletön onni.
Jos olisin tiennyt enemmän opiskelusta ja työelämästä, olisin valinnut alani järkevämmin ja tienaisin nyt ehkä paremmin – tai sitten en, sillä sairaudet olisivat tulleet silti. Ne vain olisivat tiputtaneet minut korkeammalta.
Jos voisin palata menneisyyteen ja tapaisin silloisen itseni… en sanoisi mitään.