Yllätin itseni taas samasta ajatuskehästä, johon olen uponnut usein ennenkin. Ajattelumallista, jonka tiedän olevan yleinen vitsaus. Illuusio.

Aloin pohtia erästä yhteiskunnallista aihetta, joka on viime aikoina alkanut kiinnostaa minua enemmän kuin ennen. Tai ei oikeastaan enemmän, erilaisella tavalla. Aloin ajatella, että haluaisin tietää tästä enemmän. Haluaisin vähän paremmin ymmärtää, ihan kokonaisuudessaan, miten tämä kuvio rakentuu.

Ja sitten ajattelin: ehkä minun pitäisi opiskella tätä. Tästähän voisi tehdä tutkinnon. Sitten ymmärtäisin ja olisin pätevä keskustelemaan.

Ei ole ensimmäinen kerta kun näin käy. Kun kuvittelen, että tietääkseni jotain jostakin, minun pitäisi mennä kouluun. Minulla pitäisi olla tutkinto. Ikään kuin ei maksaisi vaivaa alkaa selvittää itse. Lukea niitä aiheeseen liittyviä tekstejä, jotka minua tosiaan kiinnostavat. Niitä, jotka vaikuttavat ärsyttäviltä ja joiden perustelut haluaisin tietää.

Onko sivistynyt henkilö ihminen, jolla on kymmenen erilaista tutkintoa? Ahkera ihminen, taatusti, tai sitten muuten vain taidokas saamaan paljon aikaan. Mutta mitataanko tietotaso muka tutkinnoilla? Tai osaaminen?

Aivan kuin vaihtoehtoja olisi kaksi. Hakea kouluun, opiskella alaa, saada paperit. Tai pysyä täysin tietämättömänä.

Mihin on mennyt oppimisen ilo? Ei mihinkään, meissä kaikissa asuu valtava määrä sitä, vaikka se kohdistuukin kullakin eri asioihin. (Tai on joidenkin muiden asioiden alla piilossa.) Mutta miksi oppimisensa on tärkeä todistaa? Hitaasti päivittyvä ja jähmeä koulusysteemi ei takaa kaikkea tietoa, puhuttiinpa korkeakoulusta tai mistä tahansa muusta opinahjosta. Tietoa saa kun etsii. Kun lukee ja kuuntelee. Osaaminen kehittyy kun tekee.

Miksi emme siis vain tekisi? Etsisi kirjoja ja ihmisiä, jotka osaavat kertoa meille, mistä pohtimassamme asiassa on kyse? Jatkaisi asiaan perehtymistä, jos nälkä vain kasvaa, tai siirtyisi seuraavaan asiaan, jos kokisimme saaneemme jo tarpeeksi? Miksi keskittyä saamaan todistuksia ja lappuja, jos se mitä haluamme, on tietää ja tehdä?

Minulla on eräs tutkinto, joka on vain paperi. Paperi, jolla en tee yhtään mitään. Mutta tiedättekö, opit joita sain sen matkan varrella, ovat olleet hyödyllisiä, auttaneet ajatuksiani muotoutumaan, auttaneet minua hahmottamaan työtäni. Olisin käynyt samat kurssit ilman minkäänlaista paperia. Ja olisin jättänyt koko roskan käymättä, jos käteen olisi jäänyt vain tuo paperi.

Mutta miksi tuo paperi on nykyään niin tärkeä? Ei edes siinä mielessä, että se enää takaisi töitä. Vain siinä mielessä, että voimme todistaa muille tehneemme jotain. En ole vain vetelehtinyt, hei kuule. Mitään merkitystä ei ole sillä, että joku muu osaa ja tietää enemmän, jos tämä toinen ei ole vaivautunut hankkimaan tiedostaan paperia. Laiska.

Tämä on niin kummallinen maailma. Yhteiskunnat ja kulttuurit kehittävät omat sääntönsä, arvonsa ja illuusionsa. Niihin me nojaamme, vaikkei niissä olisi järkeä.

Minä sanon, että mennään ja tehdään. Nyt. Heti jotain sellaista, mitä olemme halunneet tehdä. Jonkun asekeleen voi taatusti ottaa juuri nyt.