Olen edellisen postaukseni jälkeen koettanut miettiä, miten sitoisin seuraavan tekstini siihen luontevasti. Sain monta kommenttia, jotka herättivät mielessäni vain lisää ajatuksia samasta aiheesta ja virittävät monia muita aiheita, joista haluan vielä kirjoittaa ja keskustella.

Sitten tajusin, että ei blogissa ole pakko tehdä tyylikkäitä siirtymiä tekstien välillä. Eihän tämä ole kirja. Saan aloittaa yhdestä aiheesta ja siirtyä randomisti toiseen. Koska edellisestä postauksesta on jo muutama päiväkin, kellään tuskin menee täysin pasmat sekaisin aiheen vaihdoksesta. ”Mitä, mehän puhuttiin mahoista, mihin se nyt oikein siirtyi?”

Vaikka ajatuksia edellisestä aiheesta sikisikin lisää, haluan tänään kirjoittaa jostain iloisemmasta. Toivoakseni en kirjoittanut maha-asioistakaan turhan negatiivisesti, mutta (osin) tiedostamattomat kauneusstandardit eivät kuitenkaan ole minusta maailman piristävimpiä aiheita, käsittelipä niitä mistä fiiliksestä käsin tahansa.

Tänään haluan kertoa, kuinka oma kehonkuvani, oma minäkuvani on muuttunut vuosien varrella ja kuinka tyytyväisyys omaan kehooni on hämmentävästi lisääntynyt ylipainon kerryttyä. Ratkaiseva oivallus ei ollut mikään oivallus, ei sanoiksi puettu, sillä se on kehittynyt vuosien varrella. Vasta tässä aivan hiljattain olen tajunnut, mitkä sanat tiivistävät sisäisen kokemukseni.

Oman kehonsa rakastaminen ja täydellinen tyytyväisyys, osittainenkin tyytyväisyys, ovat kaksi aivan eri asiaa. Eikä niillä tarvitse olla mitään tekemistä toistensa kanssa. Minä saan olla tyytymätön joihinkin yksittäisiin piirteisiini ja ominaisuuksiini, mutta minun ei tarvitse rangaista itseäni niistä vähentämällä rakkauden määrää. Minä haluaisin kyllä olla hoikempi, monestakin syystä, mutta minä saan silti rakastaa itseäni sellaisena kuin sillä hetkellä satun olemaan. Itsensä vihaaminen ei ole ainoa saati paras keino saada itsensä tekemään jotakin niille asioille, joihin haluaisi muutosta.

Koska voin rakastaa itseäni ja ajatella kehoani lempeydellä, voin antaa molemmille anteeksi sen, että en ole juuri sellainen kuin haluaisin. En lähde kyyneleet silmissä lenkille, koska minun on pakko ruoskia itseäni kohti parempaa minää, en osta suklaapatukkaa vain itkeäkseni sen syötyäni. Lähden lenkille nauttimaan ihanasta ulkoilmasta, pistän ehkä sillä hetkellä innostavaa musiikkia soimaan, kuulokkeet korville. Ostan suklaapatukan, mutta vain jos minun oikeasti tekee mieli, ja muistutan itseäni, että täytyy pitää hyvää huolta kunnon ruuista.

Muistan miltä tuntuu ajatella katkerana, että minä en ansaitse sitä hampurilaista. Jäädä autoon istumaan, kertomatta oikeaa syytä, kun toiset suuntaavat reissun roskaruoka-aterialle. ”Minulla ei ole nälkä.” Ja ajattelen, että jos minä olisin yhtä laiha ja kaunis kuin se toinen tyttö, minullakin olisi enemmän arvoa. On aivan oikein, että maha kurnii, mitäs olen niin läski.

En koskaan hoikistunut itseinhon avulla. Minä lihoin. Siihen tosin vaikutti myös muutama muu tekijä, sairaudet, joita en pitkään edes tunnistanut. (Se toinen tyttö, se laiha ja kaunis, hän se alkoi joskus ihmetellä ja hänen kannustamanaan aloin selvittää terveyteni tilaa.) Joka tapauksessa oli itseviha huono metodi. Sen kannustamana en koskaan tehnyt mitään kovin rakentavaa. Rankaisu sai minut vain toimimaan entistä huonommin.

En tiedä mikä muuttui ja milloin. Vaihtuiko seura sopivammaksi, alkoiko ympäristö tukea uudenlaista minuutta. Tulinko vain vanhemmaksi ja viisaammaksi. Minä vain aloin ymmärtää itseäni enemmän. Ymmärtää, että se mitä on nyt, täytyy vain hyväksyä, ottaa sellaisena kuin on. Siitä ei tarvitse rangaista eikä siitä tarvitse palkita. Jos ei voi olla tyytyväinen, ei voi, ja sitten asialle voi miettiä erilaisia ratkaisumahdollisuuksia, jos sellaisia on. Ja jos sellaisia ei ole, jos hiukset eivät muutu tuuheammiksi tai hartiat kapene, sitten asian annetaan vain olla. Ja keskitytään johonkin tärkeämpään.

Minä rakastan itseäni ja omaa kehoani, vaikka en olekaan tyytyväinen kaikkeen. Ja koska en säikähdä tyytymättömyyksiäni vaan suhtaudun niihinkin rakkaudella, eivät ne paisu päässäni mahdottomiksi. Kun yllätän huonona hetkenä itseni peilin edestä suremasta niskakyhmyäni ja roikkuvaa kaulaa, muistutan itseäni jonkin aikaa vatvottuani, että tämä asia ei muutu nyt. Tässä hetkessä on näin. Itseni nälässä pitäminen tänä iltana ei laihduta minua huomiseksi eikä ole pitkällä tähtäimellä paras laihdutuskeino muutenkaan. Sipsipussin hakeminen lohdutukseksi, koska mikään ei kuitenkaan muutu koskaan, ei piristä minua yhtään eikä nosta mielialaani. Huomio ja energia kannattaa siirtää johonkin muuhun, johonkin sellaiseen, jolla on tässä hetkessä väliä.

Kaikista pikaisin konsti kohentaa sekä ulkonäköä että mielialaa on hymy. Hymy kaunistaa aina. Aito hymy seuraa vain aidosta rakkaudesta.

Hei, sinä teet parhaasi, kerron peilikuvalle. Ja olet pärjäillyt olosuhteisiin nähden ihan hyvin. Sinä olet nätti ja minä välitän sinusta.