Mielisairaalarumba osa 2

Ajattelin kirjoittaa kerralla kaikki tapaukset joissa olen ollut osallisena vastoin tahtoani. Tästä voi tulla pitkä yö.

Olin palannut kotimaaahan epätoivoisesti jätettyäni rakastajani, muutettuani ulkomailla avoliittoon ja lopulta vuosien jälkeen palasin kotiseudulleni. En halua tässä mainita paikkakuntien nimiä, koska en missään yhteydessä halua tulla paljastuneeksi. Pelkään nytkin, että äitini löytää tämän blogin ja alkaa kaivella näitä vanhoja asioita joista en suostu enää puhumaan hänen kanssaan, vuosien välirikon loputtua annettuani hänelle periksi.

Yhtenä päivänä uudessa asunnossani ovikelloni soi. Minulla oli joku sisäinen tunne siitä, että lääkäriserkkuni yrittää varoittaa minua. Outoa. Otin pyyhkeen ja pakkasin läppärin laukkuun ja avasin oven valmiina mihin tahansa. Siellä oli ambulanssi. Hanasin sanallisesti vastaan, mutta lähdin mukaan.

Tällä kertaa minua pidettiin tutkimusosastolla, mutta sain nukkua sellissä läppärin kanssa ja ilman lääkkeitä. Vaksille kerroin meneväni paskalle, ja hän päästi minut. Seuraavana päivänä yritin vedota kaikkiin korkeimmin koulutettuihin sukulaisiini nuoren lääkärin jututtaessa minua seuraavana päivänä. Valitusoikeudestani sain kuulla vasta muutama päivä ennen sen päättymistä. Valitukseni eivät auttaneet mitään. Minun ulkonäköni katsottiin olevan huolittelematon ja puheeni syrjähtelevää sekä vuolasta. Psykoottista.

Wanha diagnoosi todettiin taas aiheelliseksi lääkitä. Pistokset alkoivat pian. Minuun alettiin käyttää uutta lääkettä, jota en ollut kokeillut ennen. Sen takia jouduin kaksi vuotta ravaamaan avohoidossa piikitettävänä. Lääke Abilify Maintena 400 mg. Neula tuntuu inhottavalta kun se pureutuu lihakseen. Jälleen kerran koin itseni syyttömäksi ja viattomaksi kun minua kiidätettiin tutkimusosastolle ja siitä hoito-osastolle toiseen yksikköön. Sinne ajeltiin taksilla sairaalaan piikkiin. Piikkiinpä hyvinkin. Vain ensimmäisen kerran he laittoivat sen pakaraani huoneessani jonka sain pitää yksin. Pyysin saada sen käsivarteeni mieluummin. Se aiheutti minulle mm. maidoneritystä rinnoista. Hetken pelkäsin olevani raskaana, mutta onneksi en ollutkaan.

Poltin tupakkaa ketjussa jälleen kerran selliltä näyttävän tupakkahuoneen sisällä. Yritin ommella. Luin Vogueta ja Cosmopolitania. Kirjoitin rakkauskirjeitä jotka myöhemmin hävitin kiinnijäämisen pelossa. Mutta sitten tapahtui jotain kummaa: päätin lähettää näyttelijä Zac Efronille ihailijapostia, koska ihastuin hänen seksikkäisiin rintalihaksiinsa. Minulla oli koko hoidon ajan salaa sellainen tunne, kuten aiemmallakin kerralla, että pystyin telepaattisesti kommunikoimaan julkkisten kanssa, koska olen itsekin suhteellisen kuuluisa. En ole koskaan kertonut siitä kenellekään, mutta ”keskustelumme” olivat hedelmällisiä, seksikkäitä ja rikkaita. Edes persoonallisuushäiriöitä tutkiva haastattelija ei saanut minusta tästä mitään totuutta irti. Valehtelin sujuvasti, että en usko mihinkään yliluonnolliseen ja pääsin vapaaksi lomalle lopulta toteamuksella: koulutettu ja pätevä henkilö haastattelun jälkeen katsoo, että henkilöllä Lily Ad ei ole persoonallisuushäiriötä. Olen tästä vieläkin ylpeä, koska olen onnistunut kuitenkin pysymään niin järjissäni, että en minä ihan aikuisten oikeasti usko jutelleeni telepaattisesti kenellekään. Jos ja kun se oli mielikuvitukseni tuotetta, saatoin kuitenkin kontrolloida sitä niin hyvin, että se oli kuin mitä seksikkäintä ajanvietettä, harmitonta hupia. Uskovathan jotkut hullut enkeleihinkin! Persoonallisuushäiriötä tutkittaessa kysytään nimittäin mm. ed. mainittuja, ja sitä kokeeko henkilö olevansa kuuluisa tai erityinen henkilö. Siinäkin kohtaa ajattelin melkein valehtelevani sanoessani etten ole kumpaakaan, mutta kai minä sitten olen niin järjissäni etten ole kumpaakaan. Sairaaalajakson aikana luin Los Angelesin matkaoppaan, suutelin valokuvia Zac Efronista ja yritin lähettää hänelle viestejä internetissä. Pian olinkin sitten ”catfishin” uhri. Sekin on toinen tarina.

Isäni, hyväksikäyttäjäni, kävi säännöllisesti sairaalassa torumassa minua ja puhumassa siitä kuinka huonossa kunnossa hänen mielestään olen. Kun iloitsin lopulta päätöksestä päästä taas melkein 3 kk jälkeen vapaaksi, isäni sanoi sen olevan väärin ja epäreilua. Koskaan hän ei ole myöntänyt käyttäneensä minua hyväksi. Minä olen hakenut hänelle käräjäoikeudesta lähestymiskieltoa, koska hän on verbaalisesti äärimmäisen väkivaltainen vielä näinäkin päivinä. En ole nähnyt häntä vuosiin enää. Mutta silloin näin häntä paljon. Se ei parantanut oloani ollenkaan, vaikka oloni oli tätä pakkohoitoa lukuunottamatta muutenkin varsin mukava.

Huomattavaa on, että en myöskään koskaan ole hallusinoinut olematta huumausaineiden vaikutuksen alainen. En siis voi olla ainakaan skitso. Joskus luulin olevani skitsoaffektiivinen, mutta luin sitten epikriisin uudestaan. En ole sitäkään. Minun on vaikea älytä mitä olen. Olen mielisairaalan älykkyysosamäärätestien mukaan keskinkertaista verbaalista lahjakkaampi. Olen siis älykäs. Olen myös menestynyt urallani, vaikka en ehkä niin hyvin kuin haluaisin ja olen jopa sairauslomieni aikana, kuten sanottua, opiskellut tai tehnyt töitä. En ymmärrä mitä väärää minä olen tehnyt joutuakseni pakkohoitoon toistuvasti, että minut on haettu ilmoittamatta ennakkoon kotioveltani ja että minuun tungetaan ties mitä helvetin psykiatriseen hoitoon tarkoitettuja reseptinvaraisia lääkeaineita.

Minä en ole sairas. Yhteiskunta on.