Mielisairaalarumba 3

Viimeistä vietiin. Minut teljettiin taas sairaalaan. Tällä kertaa olin tehnyt rikosilmoituksia muutamasta ystävästä. Tai itseasiassa, olin tunnustanut paikalliselle poliisille kaikki tekemäni huumausaineiden hallussapito- ja käyttörikokset noin 10 vuoden ajalta. Henkilökohtaisesti en ole välittäjä koskaan ollutkaan, mutta annoin kirjallisesti kaikki tiedot viranomaisille huumausaineiden käytöstä myös ystävieni osalta. Nimineen päivineen.

Ovikello soi. Katsoin ikkunasta ja näin ambulanssin. Soitin poliisille ja sanoin, että joku hullu yrittää väkisin sisään. Ambulanssi ajoi vähän syrjemmälle ja luulin sen lähteneen. Lähdin asunnostani, huomasin auton joka lähti heti perääni ja otin muutaman juoksuaskeleen mennäkseni metsään rauhoittumaan. Kävelin metsässä ja peltojen poikki. Kävinpä vielä limpparillakin lähibaarissa. Näin ambulanssin paikallisyksikön ruokakaupan pihassa ja menin sisälle pahaa aavistamatta. Poistuessani kaupan tiloista poliisiauto ajeli vastaan. Se pysäytti ja otti minut kiinni. Luettelin oikeuksiani jo poliisiauton takapaksissa, auton, johon myös ambulanssinkuljettaja ja hänen työparinsa pakotettiin nousemaan kyytiin ja hylkäämään oma kulkuvälineensä. Minusta oli tehty ilmeisesti katoamisilmoitus tai kiinniottomääräys.

Minut kuljetettiin keskussairaalaan. Siellä jouduin paniikkiin kun huomasin saman kiinnioton toistuneen: olisi edessä taas sairaalarundi. En halunnut lääkkeitä, joten aloin absurdista huutaa sairaanhoitajalle ja pyrkiä hänen ohitseen ulko-ovelle. Minut laitettiin eristysselliin. Seisoin siellä vakaassa haara-asennossa ja ajattelin, että jos joku, poliisi tietää minun oikeuteni. En ollut rikollinen enkä hullu. Huusin sellin sulkeutuvalle ovelle: ”Ole poliisi! Älä riko lakia!” kuin slogania niin kauan, että vuoronsa lopettanut partio lähetti toisen tuekseni.

Siitä on alkanut rakkauteni poliisiin.

Samana iltana minut siirrettiin pakkohoitopäätöksellä samalle vanhalle psykiatrian tutkimusosastolle. Minua yritettiin pakottaa eristysselliin puhumalla, mutta en suostunut. Lopulta kävelin omin jaloin, koska toinen vaihtoehto olisi ollut, että minut olisi kannettu sisälle. Olen aina yrittänyt säilyttää edes vähän omanarvontuntoa ja itsekunnioitusta näissä tilanteissa. Eristyssellin kohdalla minun käskettiin ottaa kengät pois ja osoiteltiin pahaenteisesti kohti sellaista tutkimus- ja hoitopöytää, jossa laitetaan ”leparit” eli lepositeet. En halunnut sitä. Ties mitä ne olisivat minulle tehneet siinä puolustuskyvyttömänä maatessani: pelkäsin erilaisia hoitomuotoja ja lääkkeitä, koska periaatteellisesti terveenä ihmisenä vastustan niitä. Keksin pakokeinon: teeskentelin lyöväni nyrkillä hoitajaa. En tosiasiassa edes ehtinyt hipaista kun toistuvasti turvakseni ja tuekseni pyytämäni poliisipartion nuorempi konstaapeli sieppasi käteni selkäni taakse ja katkaisi sen.

Sairaalassa röntgenien jälkeen päätettiin leikata. Leikkaus meni hyvin. Jouduin kuitenkin vastoin tahtoani taas psykiatriselle osastolle heti kun siirto oli mahdollista tehdä. Siellä ketjupoltin röökiä ja suoritin arkirutiineja, kuten ulkoilua ja ruokailuja kuin kone. Lopulta minua ei katsottu voivan pitää enempää kuin alle 2 vkoa osastolla, mutta siihen mennessä olin jo pettynyt jälleen kerran potilaan oikeuksiin – ja ennen kaikkea sairaudentunnottomana – tai terveenä (!) minuun kohdistuneeseen toistuneeseen pakkohoitoon. Pääsin pian siis kotiin, koska olin mukava ja puhuin kaikille ystävällisesti ja niin edelleen, vaikka samalla minuun alettiin taas pistää lääkettä Abilify Maintena. Käyn edelleen piikitettävänä, ja pahimmillaan sitä voi jatkua vielä 4 vuotta.