En ole koskaan ennen kirjoittanut tästä aiheesta. Se hävettää minua, nolottaa minua ja osoittaa minulle vain oman heikkouteni. Tässä blogissa kuitenkin aion kirjoittaa kaikki haavat auki, koska työkykyisenä, opiskelevana, seurustelevana ja alallani kuuluisana en koskaan voisi tehdä näitä tunnustuksia minnekään muualle. Toivottavasti joku jaksaa lukea tekstejäni, ja saa niistä apua. Pidän hirveän rohkeina vloggaajia, jotka tubettavat näitä samoja asioita omilla kasvoillaan. Minä pelkään tulevaisuuteni ja urani puolesta niin paljon, että salassapitovelvollisuuden olen vaatinut myös itseltäni. Haluan kuitenkin nyt kokeilla miltä tuntuisi kirjoittaa mahdollisesta mielisairaudesta ja sen hoidosta Suomessa nimimerkin turvin.

Tässä päivitykessä ajattelin vähän kertoa ensimmäisestä rundistani hullujenhuoneelle.

Kaikki alkoi siitä kun jouduin Tampereella omaan asuntoon muutettuani vanhempieni mielestä psykoosiin. Minua tultiin kotiini jututtamaan ambulanssimiesten toimesta. En suostunut puhumaan heille. Sitten ambulanssimiehet kutsuivat poliisin. Poliisi käski pistää takin päälle ja maiharit jalkaan. Sitten mentiin. Vastustelin ulko-ovella sen verran, että tulin kannetuksi poliisiautoon. Äitini seurasi autolla perästä Tampereen terveyskeskukseen. Käyttäydyin hillitysti ja olin hiljaa. Yritin poistua useita kertoja tutkimuksen aikana ulko-ovea kohti. Se kuitenkin aina estettiin. Tutkimuksesta muistan vain sen, että minua pyydettiin näyttämään kieltä. Tutkimuksessa ei selvinnyt mitään erikoista, mutta minut kuljetettiin keltaseinäisen vastaanottosellin kautta Tampereen Pitkäniemen psykiatriselle osastolle. Siellä jouduin eritysselliin, koska olin yrittänyt kävellä kohti ulko-ovea. Eristyssellissä minulta revittiin sukkahousut alas: pakarat paljaaksi. Itkin ja vääntelehdin pelästyneenä sairaalasellin sinisellä muovipatjalla kunnes lääke alkoi vaikuttaa. Muistan itkeneeni sellissä, ja pelänneeni jonkun näkevän minulla olevan ”irstaita alusvaatteita”, koska minulla oli punaiset rintsikat. Lääkepöpperössä kätkin ne sukkahousujeni sisälle ja nukahdin muutamaksi päiväksi.

Sairaalassa pääsin osastolle tosiaan muutaman päivän jälkeen. Olin ennen sairaalaan joutumistani piirtänyt ja kirjoittanut paljon, mutta kaikki teokseni jäivät kesken. Viiva saattoi katketa kesken päiväkirjan sivun. Saatoin itkeä tuntikausia kesken jäävää tekstiä puistossa puun alla. Muistan vihanneeni punaista väriä, mutta maalasin aniliininpunaisella käärmeensuita taulupohjille. Laihdutin rajusti enkä syönyt useaan päivään. Kämppikseni oli sanonut, että pelkää minun kuolevan siihen asuntoon. En lähtenyt edes hänen kanssaan bileisiin kun hän kerrankin minua pyysi. Olin vuokrannut asúinhuoneen vihaisena vanhemmilleni, mutta niitä syitä puin jossain tulevassa kirjoituksessa. Olin myös tarkkaillut suuni, kieleni ja huulteni liikkeitä hysteerisesti. Pelkäsin hengittäväni ääneen puhetta. Pelkäsin sanovani vahingossa julkisella paikalla sanan: ”pedofilia.” Olin alkanut muistaa asioita. Sairaalassa ehdin ajatella tätä kaikkea, vaikka minut pakotettiin ottamaan Zyprexa-tabletteja, jotka olivat kuin keltaista liimaa joka tarttui suuhun. Lääkkeenjaon jälkeen minun suuhuni katsottiin, jotta olin varmasti niellyt annoksen. Minulle oli varattu erillinen ruoka osastolla. Olin vegaani. Sain tomaatteja kokonaisina muovipussissa ja suuria kurkunpaloja erikseen syrjään pistettynä. Joku potilaista ilmaisi olevansa kateellinen, koska sain olla vegaani tai koska sain erillisen, kliinisesti pakatun ruoka-annoksen joka päivä. Vietin osastolla yhteensä noin 2 kk. Sairaalassa välttelin muita ihmisiä. En suostunut osallistumaan ryhmäterapiaan, mutta minun annettiin nukkua ja lukea vointini mukaan. Joskus menin uteliaisuudesta kuuntelemaan viereiseen huoneeseen mitä ryhmäterapiassa puhuttiin ja sitten meninkin tupakalle. Tupakkahuone muistutti selliä sekin. Siellä oli kolkkoa ja minua välillä pelotti vanhemmat ihmiset joista osa vaikutti olevan ihan hulluja. No, mielisairaalassa sellaisiakin varmaan tapaisi.

Koko tänä aikana minulle ei muodostunut sairaudentuntoa, joten koin virkavallan väliintulon elämässäni suureksi vääryydeksi. Oikeasti ajattelin vieläkin niin. Minusta ihmisiä ei vain saisi hakea kotiovelta sen takia, että joku jonka kanssa on riidoissa pitää sua hulluna tai sun naapuri ei tykkää susta. Minä epäilin toisen vanhemmistani käyttäneen minua seksuaalisesti hyväksi ollessani pieni lapsi. Tämän takia minulla diagnosoitiin normaalin CT-kuvan jälkeen ei-elimellinen (paranoidi) psykoosi. Kukaan ei kuunnellut minua, uskonut minua tai ei tahtonut uskoa minua. En saanut mitään apua varsinaiseen ongelmaani, mutta tunsin oloni tuomituksi ja hyväksikäytetyksi. Rikkaan perheen kakarana äitini lähetti minulle laitokseen paketin vaatteita. Paketissa oli sisällä myös luumuja ummetukseen. Ajattelin kyllä, että entisenä mielisairaanhoitajana äitini suoraan sanottuna vittuili tilanteestani.

Sairaalajakson aikana rakastuin. Soitin hätäpäissäni kerran tapaamalleni kolleegalle. Sain numeron numerotiedustelusta. Puhuimme pitkään ja minä kerroin missä olin. Ennakkoluulottomasti hän pyysi minut treffeille. Pian sainkin viikonloppuvapaita, jolloin sairaalasta sai kirjautua ulos pe-su ajaksi. Lomailin toisessa kaupungissa silloin hyvinkin arvostetun kulttuurialan ammattilaisen, uuden rakastajani luona. Hän oli varmaan vielä hullumpi. Hän ei puhunut oikeastaan mitään koko treffiemme aikana. Hän vain väänteli huuliaan sormillaan ja harrasti kanssani toistuvasti seksiä. Olin haavoittuvassa asemassa, mutta myös hän näki Foucaultin tyyliin toteutuneen kuvion mielisairaalan ja minun välillä. En osannut pyytää itselleni mitään oikeuksia, en vaatinut potilasasiamieheltä laillisia oikeuksiani, en osannut, pystynyt, enemmän kuin sairas tai sekaisin olin järkyttynyt siitä kuinka minut saatettiin vain viedä täysi-ikäisenä suomen kansalaisena äitini avustuksella kotoani vastoin tahtoani psykiatriselle sairaalaosastolle elämään kuin vanki.

En muista tehneeni muuta kuin katselleeni osaston viherkasveja ja kävelleeni käytävillä. Seisoin tuntikausia katsomassa ikkunasta ulos. Olin hyvin pukeutunut ja pidin tarkkaa kuria ulkoasustani. Puheeni kirjattiin syrjähtelevän. Aloin lihoa. Lihoin lopulta 20-30 kg siinä ajassa kun olin päässyt osastolta ekan kerran omaan kotiin. Koko osakesalkkuni käännettiin ympäri ja minut pakotettiin sillä maksamaan asuinhuoneiston vuokra, sain vähän sairaspäivärahaa tietenkin ja sossulta rahaa pitkällä päätöksellä. Sairaalassa kuitenkin olin keksinyt muuttaa ulkomaille, joten häivyin vähän aikaa tanssiterapiassa käytyäni asumaan ulkomaille. Mukanani minulla oli lääkkeenä Zyprexa, jonka otin velvollisuudentunnosta lihomisestani huolimatta. Kevät oli pitkä ja kamala, mutta kun opiskelu ulkomailla alkoi, tunsin päässeeni pakoon.