Mitä jäi käteen?

Vaihto Perussa. Vau.

En edes pysty kuvailemaan näitä tunteita tällä hetkellä. Miten puoli vuotta voi kulua niin nopeasti?

Päälimmäisenä ajatuksena on haikeus ja surku mutta toisaalta, olen onnellinen. Siitä, että uskalsin lähteä niin kauas Suomesta täysin uuteen ympäristöön ja siitä, kuinka ihaniin tyyppeihin olen saanut tutustua. Nyt minulla on liuta uusia ystäviä ja kavereita Perusta sekä muista maista: Belgiasta, Saksasta, Itävallasta, Ranskasta, Ruotsista, Kolumbiasta, Meksikosta, Dominikaanisesta Tasavallasta, Argentiinasta, Koreasta, Thaimaasta, Irlannista, Espanjasta, Hollannista, Jenkeistä, Australiasta, Kanadasta ja kotisuomesta. Vaikka mistä.

Olen tyytyväinen siitä, kuinka olen oma-aloitteisesti laittanut rinkan selkään ja reissaillut pitkin Perua, Ecuadoria, Boliviaa ja Kolumbiaa. Jos aikaa olisi riittänyt, olisin ehdottomasti mennyt vielä Chileen ja Argentiinaan. On tullut nähtyä aivan uskomattomia maisemia ja koettua niin huikeita tapahtumia. Ei ole tullut vietettyä mitään helppoa citylomailua, vaan tullut aidosti seikkailua merellä, vuorilla ja sademetsässä reppureissaten kuten aito mochilera. Onneksi ja harmiksi en päässyt matkustamaan yksin, mitä olisin hieman halunnut, mutta olenkin saanut kokea uusia kokemuksia matkan päällä aivan upeiden ihmisten kanssa. En vaihtaisi mitään reissujen hetkiä muuksi, en edes niitä draamoja ja vaaroja.

Koen, että olen muuttunut tämän puolen vuoden aikana. Tiedän nyt, että voin pärjätä hyvin täysin eri kulttuurissa ilman täydellistä kielitaitoa, mikä toisaalta karttuu tunaroidessa ja tumpeloidessa ihmisten kanssa puhuessa. Tiedän, että voin pärjätä itsekseni oikeastaan missä vaan. Ei sitä kliinisintä vessaa aina tarvitse – kelpaa se reikä lattiassa ja inkavessakin (puskasta oikealle naiset, vasemmalle miehet). Etenkin tämä on tullut tutuksi lattareiden maantiebusseissa matkustaessa, jossa ei pidä odottaa mitään luksusta lentokonepalvelua yli 24 tunninkin matkoilla. Mitäs siinä Euroopassa ku valitellaan wifin toimimattomuutta ja ärsyttävää kuskia. Täälläpäin ei ole niissä yli 12 tunninkaan matkoilla mahdollisuus kuin pisuaariin, sillä välin kun itkevä naapurin vauva yrittää nukkua käsivarteen nojautuneena ja bussissa on toimimaton lämmitys ja ilmastointi. Unohtamatta niitä välillä järkkyhuonoja teitä, joilla bussit kulkee ja pomppii kuoppien yli.

Yleensäkään olen matkustamisessa ottanut paljon rennomman asenteen. Ei ole tarve jännittää asioita etukäteen ja tehdä tarkempaa aikataulutettua suunnitelmaa aiheuttaen blokkeja itselleen, kunhan antaa vaan mennä! Ottaa härkää sarvista, mennä virran mukana ja sitä rataa. 

En usko, että olisin saanut kokea läheskään niin paljon, jos olisin jäänyt länsimaiseen tuttuun ja turvalliseen Eurooppaan vaihto-opiskelun ajaksi. Perussa eläminen on avannut silmät täysin uudenlaiseen maailmaan ja tämä on vaikuttanut ajattelutapaan, joka pysyy toivottavasti mielessä kotiinkin palattua. Niin paljon on tullut tehtyä, mutta myös jäänyt tekemättä. Miten lisäksi aina vasta lähtiessä tajuaa, että olisi täytynyt viettää aikaa tehden enemmän niitä muita asioita, kuin mihin Aikaansa kulutti. Miten myös tajuaa viettäneensä aikaa välillä ihan liikaa negatiivisten tyyppien kanssa, kun olisi pitänyt hengata niiden huikeiden tyyppien kanssa. Aika ei vaan riittä kaikkeen.

Nyt, ajatellessa paluuta Suomeen, tunteet ovat erittäin sekaiset. Perua toisaalta rakastan ja inhoan, mutta niinhän Suomenkin hyviä ja huonoja puolia tarkemmin ajatellen, vaikkei ole mitään rakkaampaa kuin kotimaa. Haluaisin jäädä Peruun ja lattareihin, toisaalta palata kotiin, missä odottaa hyvä koti ja ystävät. Tiedän itsestäni sen, että tulee vaatimaan aikaa, että pääsen yli tyhjyydentuunteesta palattuani kotiin. On tietty perhe ja ystävät joita kaipaa, ja kaiket syksyn uudet suunnitelmat, mutta iso pala minusta jää Peruun. Tiedän kyllä palaavani vielä inkojen landiaa, kuten sen naapurimaihin, joita ei ehtinyt koluta paremmin.

Olen lattareissa reissatessa miettinyt paljon asioita, ja tehnyt joitain päätöksiä tulevan vuoden – ja vuosien – suhteen. Koska ajan kanssa saa juosta ehtiäkseen mahdollisimman paljon, aion yrittää hyödyntää käsillä olevat mahdollisuuset maksimilla. Mietteissäni olevat asiat on vasta alkutekijöissä ja -suunnitelmissa, mutta aion lähteä täysillä niitä kohti. 

Nyt loppuu yksi aikakausi, mutta edessä on vielä paljon nähtävää ja ihmeteltävää. Pysytellään kuulolla, Limainossa tullaan vielä postaamaan Suomesta käsin.

Pus