Titicaca

Valitettavasti viimeinen ilta ja aamumme Stefanin seurassa sujui vähän nihkeissä merkeissä, kiitos hostellisäätämisen. Jouduimme väsyneinä Machu Picchun jälkeen vaihtamaan alkuperäisestä hostellista toiseen ylibuukkauksen takia ja maksamaan lupauksia suuremman hinnan huonoista huoneista. Taas saimme siis voivotella perulaisten palveluasenteen puutetta, mikä nyt on yleistä yleensä lattareissa. Lähdimme Cuscosta Marvinin kanssa vihaisina, kun jostain syystä meitä lisäksi maksutettiin edellisillan ”juomista”, joita emme olleet edes tilanneet. Oli tylsä jättää Stefan kaupunkiin, kun kiireessä ja turhautuneina yritimme ehtiä aamun bussiin lohti Punoa säätäen hostellimiekkosten kanssa. Stefania tulee kyllä ikävä – hän on rakas itävaltalainen veljeni.

Jatkoimme siis tiistaiaamusta Cuscosta Punoon Titicacajärvelle. Matka kesti 7 tuntia ja torkuimme bussissa Marvinin kanssa koko reissun. Meitä painoi varmasti kaikki viimeisimmät aikaiset aamuherätykset ja univelat. Saapuessamme kolmen jälkeen Punoon, ainoaksi kaupunkikierrokseksi voi kutsua vain sitä mototaksiseikkailua, kun kuskimme yritti löytää meidän majapaikkaa, eikä kuski osannut suunnistaa pikkukaupungissa ollenkaan. Olimme edelleen rättiväsyneitä ja jumitimme hostellissa jonkun aikaa, ennen kuin päätimme tsempata ja lähteä syömään Tripadvisorin suosittelemaan raflaan. Noh – vihdoin löytäessämme paikan päällä hoksasimme, että rafla oli tietysti täyteen ahdattu Perun kansallispäivän vuoksi. Eipä siinä, me urheat nälkäiset ja väsyneet nuoret onneksi löysimme toisen kelporavintolan, joka tarjoaisi paikallisia antimia. Kvinoakeiton, paistetun turskan ja alpakapihvin jälkeen menimme vielä herkuttelemaan suklaakakku- ja jätskijälkkäreille, ennen kun päätimme, että oli jälleen nukkumaanmenoaika. Kyllä naurattaa, kuinka paljon olimme nukkuneet jo päivällä, ja kuinka meitä silti väsytti niin törkeesti. Emme oikeastaan leikkineet turisteja yhtään kaupungissa, jossa olisimme vain yön yli. Siinä kävimme sitten jo yhdeksältä mate de coca -teen jälkeen peiton alle ja nukkumaan. 

Keskiviikkona herättyämme ja nautittuamme aikaisen aamiaisen hyppäsimme jälleen bussiin kohti Bolivian rajaa ja Copacabanaa. Rajatullihäsellyksesta selvittyämme pääsimme vihdoin Copacabanaan, ja mikä upea näky meitä odotti. Kirkas sinitaivas, lempeästi paahtava aurinko ja rauhallinen järvenrantakaupunki yli 4000 metrin korkeudessa. Pikaisen lounaan jälkeen meidät ohjattiin veneeseen, joka veisi meidät kahdessa tunnissa yhteen Titicacan suurimpaan saareen Isla del Solille, jossa viettäisimme kaksi yötä. Venematka sujui rauhallisissa merkeissä tyyntä järvenpintaa kulkien. 

Päivämme Isla del Solilla kului hidasta vauhtia ja chillaten. Saaressa ei ole lämmintä vettä eikä oikein vesivessaakaan, ei toimivaa wifiyhteyttä, ei lämpöä iltaisin, pistokkeet toimii rajallisesti. Päivät on aurinkoisia ja lämpimiä, yöt hyytävän kylmiä. Saari on vuoristoinen eikä autoilla olisi mitään tekemistä kivisillä rinteillä, ja siten ainoa kulkuväline on aasit, jotka kantaa saaren asukkaiden painavimpia kantamuksia ylös alas päivittäin.

Ekasta illasta selvittyämme lähdimme Marvinin kanssa vaeltamaan saaren eteläpäädystä pohjoiseen, mihin aikaa kului aamupäivä. Olimme taas kaksi tumpeloa liikenteessä: emme varustautuneet vesipulloin ja kymmenen jälkeen auringon paahtaessa kovempaa poltimme myös naamamme, niin lähellä aurinkoa kun olimme. Ei meitä auttanut myöskään mäkinen reitti jota kuljimme, ja olimme täysin uupuneita kärsiessämme lisäksi lievästä vuoristotaudista. Ikinä ei ole ollut niin vaikeaa hengittää ja kulkea! Happi tuntui loppuvan, emmekä voineet edetä nopeasti vaikealla tiellä sydämen hakkaessa niin että tuntui korvissa asti. Ja oli se nousu hapokasta myös jaloille. Olimme 4000 metrin korkeudella aivan äärirajoilla, ja kuvitelkaa vain kuinka tukalaa oli kulkumme välillä rinkat selässä. 

 

Vietimme siis aikaa saaressa enimmäkseen vaeltaen, syöden ja nukkuen. Menimme molempina öinä aikaisin nukkumaan ja heräsimme aamulla auringonnousuun ja aasin hirnuntaan. Tutustuimme mukaviin saksalais- ja hollantilaispariskuntiin, ja ihmettelimme yhdessä hassuja bolivialaisia, jotka vaikuttavat samalla niin kovin ylpeiltä ja luontoystävällisiltä, mutta herkiltä loukkaantumaan. Saaren asukkailla ei ole ajantajua eikä siten paljon palvelualttiutta. Saimme ekana aamuna odottaa melkein puoli yhdeksään aamupalaa, jonka piti alkaa puoli kahdeksalta. Mutta mikä kiire meillä saarella olisikaan – miksi murehtia kellonajasta kun sillä ei ole väliä. Ruuan aika on kun on nälkä, nukkua voi pitkin päivää, kaljan voi nauttia selviydyttyä mäkisestä vaelluksesta. Isla del Solissa parasta on ehdottomasti luonnon läheisyys, ilman puhtaus ja näkymät. Kulkiessa saarella näkee ajoittain lammaslaumaa paimentavia paikallisia, märehtiviä alpakoita ja hirnuilevia aaseja. Kulkukoiria ja -kissoja on kuten kaikkialla, mutta Titicacajärvellä näimme myös kulkupossuja. Saarella ei sinänsä ole paljon muuta tekemistä kuin chillailua, vaeltamista ja syömistä, ja kaksi yötä saaressa riitti meille hyvin. Kaikki hyvin loppu hyvin – emme edes joutuneet aasien yliajamiksi (mikä melkein tapahtui kerran eräiden aasien karattua omistajiltaan) eikä saaressa ollut kukkoja herättämässä aamuneljältä, kuten yleensä kaikkialla lattareissa.

Viimein vuoristotaudista toipuneina ja levänneinä tiemme erosivat Marvinin kanssa aamulla Copacabanan rannalla, nautittuamme huikean aamupalan aikaisen venematkamme jälkeen. Haikeiden hyvästien jälkeen lähdin matkaan kohti La Pazia, kun taas ihana ”Capitán Alemania” läksi kohti Limaa ja Saksaa. Ei näistä hyvästeistä tule ikinä helppoja, mutta on varmaa, että tapaamme vielä. 

Ei siis auta muuta kun sanoa hasta luego amigo, nos vemos pronto!

Pus