Kesäkuu viidakossa

Kesäkuu – se vietetään parhaiten viidakossa seikkaillen.

Maanantaina, heti lähdettyämme Iquitoksen satamasta lähdimme suoraan Fundo Pedriton kaimaanireserville. Syötimme piraijoita, tarkkailimme nuorta viisimetristä anakondaa, leikittiin kaimaanien kanssa ja ihastelimme Amazonian suurinta kalaa paichea, jopa kolmemetriseksi ja 200-kiloiseksi kasvavaa vonkaletta. Päivän draamahetki koettiin, kun reservillä oleileva iso papukaija nappasi yhden irkkupojan vesipullon ja alkoi temppuilemaan sillä. Ei taidettu juoda enää pullosta niin jätettiin se kiltisti papagallon huomaan.  

Saavuimme veneellä puolenpäivän aikoihin lodgelle, jossa Hitlerin perhe oli ottamassa meidät vastaan. Lounastimme hyvin ja kotiuduimme saman tien rentoon ilmapiiriin. Lepotauon jälkeen menimme iltapäiväksi etsimään Amazonian vaaleanpunaisia delffiinejä ja uimaan joelle. Valitettavasti näimme vain muutaman pienen etäisyyden päästä, emmekä siksi päässeet uiskentelemaan niiden kanssa. Delffiinit ovat suhteellisen arkoja, ja siksi pienenkin metelin kuullessaan ne sukeltavat syvemmille vesille ja kauemmas pääsuistoista. Pääsimme kuitenkin uimaan ja nauttimaan auringonlaskusta mahtavissa maisemissa. Ja ei. Niissä vesissä EI ole piraijavaaraa eikä sieltä löydy sitä kuuluisaa Amazonian pikkukaveria – pienen pientä kalaa, joka ui virtsateitä ylös aiheuttaen erittäin erittäin voimakasta kipua virtsatessa.

Seuraavana päivänä menimme aamulla retkeilemään ylämaastoon ja viidakkoon. Oppaamme Mowgli ja Juancarlo ohjastivat meidät kolmen tunnin trekkimme ajan, jona kuulimme apinoiden leikkivän ja näimme paljon eri hyönteisiä, kuten tuhatjalkaisia ja pieniä tarantelloja, sekä sammakoita. Paluumatkalla lodgelle näimme iguanan uivan vedessä ja nappasimme sen ihastellaksemme sitä lähempää. Yksi irkkupojista sai kohtauksen, kun pidettyään iguaanaa ja päästettyään sen takaisin luontoon, lisko leikki kuollutta ja kaikki luulimme pojan tappaneen sen – hänen suureksi helpotuksekseen näin ei kuitenkaan käynyt. Iltapäivällä jatkoimme retkeilyä ja menimme ihastelemaan tuhatvuotista puuta lähiluontoon. Löysimme myös suuren tarantellan, jota ainoastaan me rohkeat, pelottomat suomalaiset uskalsimme koskea ja antaa kiivetä pitkin käsiämme ja niskaamme. Jos ei paikalliset niitä pelkää, koska eihän tämä pikku hämähäkki tee mitään ellei sitä uhkaile, niin miksi turhaan sitä arastella? Yhtä asiaa kuitenkin ihmettelin. Miten paikalliset vaan osaa tietää, mistä tietystä puusta löytää tarantelloja ja missä pesii muita isompia ja pienempiä ötököitä. Juancarlo osasi aina löytää pimeässäkin ties mitä otuksia! 

Keskiviikkona olimme kaikki uupuneita edellisillasta, jona menimme myöhään nukkumaan perheen ja shamaanin kanssa hengailusta. Nukuin lähes koko aamun ja aamupäivä menikin väsyneissä tunnelmissa. Leikimme talon hellyyttävän nelikuukautisen laiskiaisen, Margaritan kanssa, ja oleilimme riippumatoissa torkkuen ja lueskellen. Iltapäivällä menimme kalastamaan pirajoita, mikä oli jännää vaikkakin erittäin kärsivällistä puuhaa. Menimme jokea pitkin vähän hämärimpiin vesiin, jossa kaivoimme onget ja lihat esiin. Osa meistä oli todella onnekkaita ja saivat paljon kalaa, itävaltalaisfrendini nappasi kolmekin isoa piraijaa, ja saimme myös muita herkkukaloja, joita nautimme illalla ruuaksi. Piraijoita on Amazoniassa lähes kaikkialla, mutta ne ovat vaarattomia ellei ole verta houkutella niitä iltapalalle. Niistä tulikin tällä kertaa meidän iltapala, ja herkullista kalaa se onkin! Saimme paljon ja tarpeeksi isoa vonkaletta herkuksi, ja söimme itsemme hyvin kylläiseksi.

Torstaina menimme aamuksi lähistön apinasaarelle. Saaressa on iso reservi, jossa hoidetaan ja syötetään paikallisia apinoita, pitäen huolta etteivät niitä kohdella kaltoin tai kaupata. Apinat olivat hirmuhelposti lähestyttäviä ja kosketeltavia, ja ne olivat innoissaan uusista leikeistä meidän kanssa. Meille kerrottiin, että reservillä pystyy näkemään kahdeksan eri lajista apinaa, joiden koot vaihtelivat kämmenenkokoisista mikroapinoista yli puolimetrisiin kavereihin. Apinoita oli hauska seurata ja ne olivat hauskoja, vaikka yksi niistä minua hieman purikin. Onneksi vesikauhurokote on kunnossa.

Viimeiseksi illaksi menimme kaimaanimetsästykseen ihanan Juancarlon kanssa. Lähdimme veneellä kauemmas upealle laguunille, jossa odotimme pari tuntia illan hämärtymistä ja eläinten heräämistä yöhön. Pimeän tultua lähdimme hitaasti lillumaan taskulamppujen valossa etsimään kiiluvia punaisia silmiä kaislikossa. Löysimme pari kaimaania, mutta valitettavasti liskot ehti karata ennen kun nappasimme ne harppuunalla. Aikaisempina iltoina joella olimme nähneet liskoja, mutta silloin jättäneet ne saalistamaan rauhaan. Tarkoitus olisi ollut napata illalla ainakin yksi nauttiaksemme sitä iltapalaksi, vaan tällä kertaa paikallinen herkku jäi välistä ja söimme kalaa sen sijaan. Olisi ollut huikea kertoa jälkikäteen olevansa aito krokometsästäjä.

Heräsimme perjantaina haikein mielin aamuun, tietäen joutuvamme lähtemään pian pois viidakon luonnon rauhasta. Kävimme viimeisen kerran ”suihkussa” eli joessa uimassa, ja hyvästelimme herttaisen perheen, shamaanin, Mowglin ja Juancarlon. Ihanan laiskiaisen Margaritan olisimme tahtoneet napata mukaan, mutta jouduimme jättämään hänet nukkumaan ja maiskuttelemaan lehtiä lodgelle. Otimme hänet syliin viimeistä kertaa ja melkein itkuhan siinä tuli! Lähdimme Juancarlon saattamana lähikylälle, tunnin matkan päähän, josta otimme pikaveneen takaisin Iquitokseen. Meillä oli vielä hieman vapaa-aikaa ennen lentoa, joten lähdimme Belenin torille ihastelemaan kaikkia ruokia, hedelmiä ja viidakon kummajaisia, jota oli tarjolla myytävänä.

 

Vaikka viidakossa ei löydy puhdasta juoksevaa vettä, verkkoa tai wifiä ja yleensä olot olivat suht karut ja jouduimme täysin hyttysten ruuaksi, suosittelen ehdottomasti reissua Amazoniaan jokaiselle Perussa matkailevalle! Luonnon monimuotoisuus, vihreys ja rauha on uskomaton ja pysäyttävä. Palaisin  minä hetkenä hyvänsä takaisin niihin maisemiin. Ja salaisuus on, että palaankin jo yllättävän pian Perun selvaan hehehee…

Pus