Kolumbia

La Paz–Lima–Cali–Medellínin reissu oli aikamoista aikajuoksua viime torstaina. Herättyämme ajoissa Boliviasta lähtevälle lennolle pääsimme ajoissa Limaan, josta jatkoimme omilla lennoilla päämääräämm Medellíniin. Osku lähti Limasta suoraan, minä jatkoin Kolumbian Caliin iltapäiväksi pyörimään. Tämä usean Kolumbialaisen lempikaupunki yllätti 30-asteellaan Bolivian hyisten öiden jälkeen, ja ihastuin Calin lämpimään tunnelmaan. Tunsin kaupungista pari kaveria Liman yliopistolta ja Runa Wasin kämpästä, ja sain hyvät ohjeet minne mennä ja mitä tehdä välilaskulla kaupunkiin. Neljässä tunnissa käppäilin läpi suurimman ja kauneimman ostoskeskuksen Chipichapen, jonne taksista minut suositteli. Ueasta palmujen ja ruusupuskien koristamasta modernista centro comercialista otin toisen taksin keskustaan, ja pääsin huippukuskin tarjoamana näkemään autosta käsin kaupungin kauneimmat asuinalueet ja näkymät. Kävelin ympäri ämpäri vanhaa keskustaa aina välillä pysähdellen ja kysyen paikallisilta suosituksia lähistöille. Viimein puistossa istuskeltuani palasin takaisin kentälle järkkykokoisen illalliseni, kolumbian jokapäiväisen hedelmäsalaattini kanssa ja lennolle Medellíniin, jossa Osku jo odotteli hostalla muiden hostan äijien ja rommipullon kanssa.

Medellínissä oli viikonloppuna huikeaa pyöriä Pobladon ja keskustan alueilla, sillä viikonloppuna vietettiin jokakesäistä Feria de las Floresia, uskomatonta kukkafestivaalia. Kaupungin hostellit oli aivan täynnä paikallisista ja ulkkareista, ja kaupungissa vallitsi oikea festaritunnelma. Keskustassa katuja oltiin suljettu ihmismassoille, ja kaupustelijat myi limebisseä, suolalimellä maustettua mangoa, grillimakkaroita, -vartaita ja -maissia, sekä paljon muita paikallisia meille tuntemattomia jälkkäriherkkuja. Kuljimme Oskun kanssa päätorilla ja päädyimme Pobladoon meksikolaiseen, josta yksille puistoon hostan äijien kanssa. Kaupungin hostellitilanteen vuoksi jouduttiin ja päästiin majoittumaan tutulle Turun KY:läismimmille, joka aloitti vaihtonsa muutama viikko sitten, ja päädyimme bilettämään porukalla Medellínin yöelämään. Täytyy sanoa, että kuten oli tullut todettua Limassa, kolumbialaisten tanssitaidot on ihan huipputasoa. Jäätävää, miten kaikki jaksaa vetää aamuun asti bailaten koko yön tauotta! Ehkä se on myös voima paikallisen anisvodkan eli aguardienten, no lo sé. Tuli illalla itsekin vedettyä aikalailla reggaetonin, bachatan ja ystävämme kämppisten viemänä. Aamuöisten snäkkien jälkeen räjähdimme väsyneet kuokkijat sohville nukkumaan, uupuneina valvomisesta ja bailaamisesta ja jälleen ravittuina niin monen tunnin bailutreenin jälkeen. 

Medellínistä lähdön aattona, myöhään heränneinä, päätimme läksiä kaupungin kuuluisaan kasvitieteelliseen puutarhaan. Odotimme tyypillistä katettua puutarha-aluetta, mutta eheeei. Kukkafestivaalin ja viikonlopun vuoksi kaupungissa oli vaikka mitä nähtävää jo muuten, mutta kukkien juhlahan oli odotetusti itse puutarhassa. Alue on usean hehtaarin kokoinen puisto, jonne lapsiperheet, turistit ja viikonloppureissaajat tulevat piknikeille ja rentoutumaan puhtaaseen, raikkaaseen ilmaan, rauhoittuakseen kaupungin hektisestä menosta pois. Ihastelimme ja maistelimme juhlaviikonlopun vuoksi puistoon pystytettyjen kojujen antimia, ja kuljeskelimme luonnossa aikamme. Matkalla puistoon olimme nähneet lähistön huvipuiston, ja emmeköhän innostuneet sinnekin! Hupilippujen edullisuuden ja huvipuiston tyhjyyden ansiosta ehdimme kahdessa tunnissa jopa useamman kerran viikinkilaivaan, vuoristorataan, lentävään mattoon ja pelottavaan kamikaze-laitteeseen pyörimään pää alaspäin. Oli kiva viettää ihan rehellistä lapsenomaista aikaa ja nauttia vapaista – mutta tuli meille hieman kiire yöbussiin karibian rantaa kohti!

Meille kävi nimittäin hyvä tuuri, että ehdimme iltaseiskan bussiin lauantaina kohti Santa Martan korallibiitsejä. Otettiin ehkä liian lungisti aikataulut, mutta ehdimme lopulta hyvin matkaan taas, ja sunnuntai-aamupäiväksi saavuimme bussilla aivan upeisiin trooppisiin keleihin karibianmeren rantaan. Santa Marta on usean Kolumbialaisten suosima rantalomakohde pohjoiskolumbiassa, ja paikassa ihastutti, kuinka joka lähtöön lomailijoita oli. Oli reppureissaajaa, viikonloppureissaajaa ja sukulaisiaan vierailevia paikallisia. 

Ekana päivänä sunnuntaina otimme rauhassa, ja kävimme lähikaupungin Tagangan biitsillä. Valitettavasti tuona päivänä satoi iltapäivästä, ja siten rantapäivä muuttui shoppailupäiväksi, ja menimme hostellimme lähelle olevaan kauppakeskukseen. Menimme myös elokuviin, ja tietoa ei ollut yhtään, mikä ainoa englanniksi oleva elokuva oli olevinaan, joten päädyimme katsomaan El exorcismo del Vaticano –elokuvaa. Kyse oli kauhutrilleristä maanitusta jenkkitytöstä, joka Vatikaanin pappien mukaan oli uudestisyntynyt messias. Aivan järkkyhuono leffa saaneen sanoa, mutta siisti kokemus sinänsä kokea Kolumbian leffateatterit! Seuraavalla kerralla ehkä vaan luovutetaan ja mennään katsomaan dubattua kuvaa.Onneksemme maanantaista keskiviikkoon saimme nauttia ja kärsiä jopa yli kolmen-, neljänkympin asteen lämmöstä, ja lomailumme aikana kävimme Tayronan kansallispuistossa ja Tagangan biitseillä. Tayronassa vietimme päivän vaeltaen suojelupuistossa, ja paahduimme auringossa korallibiitsien äärellä. Trooppinen lämpö sai meidät elämään trooppista dieettiä, emmekä pystyneet syömään auringon paahtaessa lounaaksi kun herkullisia hedelmäsaldeja, kunnes illaksi päädyimme nälkäisinä illalliselle Santa Martan keskustaan. Hedelmät täällä on ylipäätäänsä niiiin hyviä; on parhaita papayoita mitä ikinä (perussa ja ecuadorissa ne on mauttomia ja vähän ällöjä), maracuyat on täydellisen kirpsakoita, mangot mehukkaita ja banaanit aivan toiselta planeetalta. Kahtena iltana päädyimme Oskun kanssa jo vakkaripaikaksi muotoutuneeseen raflaan Luloon, missä söimme paikallista arepaa, eli maissileipyskää ceviche mixton ja täydellisten merenelävien miksillä. Lulon happy hour teki tehtävänsä molempina iloina, ja jokusen maracuyamojiton jälkeen olimme valmiit lepäämään ja uuteen päivään taas. Täydellistä lomafiilistä, juuri sopivasti ennen paluuta niin ankeanihanaan kotielämään ja rutiineihin Suomeen.

Ikävänä puolena saimme silti kokea myös Kolumbian ja maailma vaarat: meidät ryöstettiin erittäin ikävissä merkeissä keskiviikkona iltapäivällä Tagangassa. Olimme menneet aamusta Playa Grandelle, piilotetummalle paikallisten suosimalle biitsille, ja nauttineet ihanasta rauhallisesta ja aurinkoisesta päivästä kaukana pahimmasta turistirysästä. Aamulla saavuimme muiden kanssa 5 minuutin matkan pääbiitsiltä botskilla Playalle, mutta halusimme palata kävellen, minkä meille kerrottiin vievän vain 10 minuuttia. Ajattelimme naiivisti, ettei kukaan jaksa kävelymatkaa siksi että matka oli vuoristoinen yhden nyppylän yli toiselle puolelle salmea, eikä siksi kukaan kävellyt matkaa. Kukaan ei silti kertonut meille, että reittiä ei kannata kulkea, koska sillä on huono maine ryöstöistään. Ei vaikka puhuimme miettivämme paluuta jalan reittiä pitkin! Eipä siinä – kävelimme siis pahaa pelkäämät jo aikamme törmättyämme yksiin saksalaismuiggeleihin, jotka kertoivat meille reitin maineesta. Päätimme jatkaa loppumatkaa neljänä henkenä (5 minuuttia), mutta oltiin me hiton typeriä. Kuljimme Osku edellä ajatellen pelottavamme pois mahdollisia ryöväriteinejä, mutta eiköhän tielle osunut silti huumepäinen äijä puukkonsa kanssa. Mitä me oltais voitu tehdä? En ole ikinä, en siis IKINÄ, kokenut samanlaista tilannetta, kuin olisin katsonut sitä sivuhenkilönä. Siinä äijä yksin, siinä meitä neljä, siinä äijällä puukko, siinä se huutaa espanjaksi jotain, uhkaa työntävänsä keittiöpuukkonsa mun kylkeen ellei anneta arvokamamme sille. Sydän hakaten pysyin paikallani muiden kaivaessa lompakkonsa ja käteisensä esille, ja äijä vei mun repusta lähes kaiken paitsi puhelimen. Adios käteinen, adios visa electron, adios järkkäri. Mutta onko joku muu kokenut puukon uhkaa kyljessään tultuaan ryöstetyksi maailmalla? Ei varmaan moni. En alkuun ajatellut kirjoittaa tapahtuneesta, mutta kaikille reissumielisille reppureissailijoille vaan muistutuksena: kannattaa kysyä mahdollisimman monelta paikalliselta ohjeita kulkuun, etenkin yksin. Kolumbialla on huono rikollismaine historiansa vuoksi, mutta koen sen silti tähän mennessä turvallisimmaksi maaksi, missä olen lattareissa matkustanut. Ei kannata vaan aina luottaa onneensa, mitä niin usein tekee. Itsellä on reissatessa ollut paljon tuuria, mutta koen myös olleeni varovainen. Paljon on sattunut tutuille: taksikidnappauksia, aseistettuja ryöstöjä, jopa raiskauksia. Se on sitä laiffia, mikä on niin normaalia, mutta kaukana perus suomalaisen ajatuksista. Meidän tapauksessa keskiviikkoinen oli jälleen muistutus siitä, että voisi miettiä riskejä loppuun asti. Tilanteen ollessa päällä kaikki tapahtui niin nopeasti, ettei osannut ajatella rationaalisesti. Miten kukaan tietää, kuinka reagoisi samaisessa tilanteessa? Onneksi pysyimme rauhallisena, annoimme kaiken mitä pyydettiin, ja selvisimme ehjin nahoin. Kaikille ei käy näin hyvä munkki. Mut tästä sit varmemmin eteenpäin.

Päivät Santa Martan lomaparatiisissa kului silti liian nopeasti, ja nyt alkoi virallinen hidas paluumme takaisin sivistykseen. Ihastuin niin Santa Martan kaupungin kylätunnelmaan ja kaikkiin lämpimiin tervetullettaviin ihmisiin, jotka tapasimme. Torstai on nyt sitten vika päivä Medellínissä, perjantaina on lennot Bogotán kautta Limaan, jossa lauantaina vikaa päivää. Sitten koittaakin sunnuntai ja Suomeen paluun aika. APUA.

Pus