La Paz ja Camino de la muerte

Hupskeikkaa hiljaisuutta blogin matkapäiväkirjassa! Nyt päästy viimeiselle etapille turvallisesti, ja limainon elämä lattareissa vetelee virallisesti viimeisiään. Enää viikko ja paluumatka häämöttää…

Salar de Uyunin hyytävän kylmän yöbussiajon jälkeen, jäi meille Oskun kanssa kolmisen päivää La Pazissa. Tutustuimme Salar-retkellämme yhteen ranskalaiseen retkimuijaan Camilleen, ja suosituksiamme kuunnellen hän tuli kanssamme samaan hostelliin yöksi La Pazin keskustaan. Päätimme suunnata siitä yhdessä maanantaina kaupunkiin palloilemaan, ja mikä retkipäivä siitäkin kehkeytyi. Kun tajusimme museoiden olleen kiinni maanantaisin, päätimme lähteä nousuun kaupungin kukkulalle Killi Killi -miradorille. Ihastelimme vuorten väliseen laaksoon keskittyvää keskustaa tältä miradorilta, kunnes otimme paikallisbussin toiselle puolelle laaksoa, napataksemme sieltä telefericot eli ”gondolit” vastakkaisen puolen vuoren huipulle. Nämä kulkuvälineet on kaupunkilaisille elinehto mäkisessä ja mutkaisilla teillä kulkiessa, ja telefericoilla liikkuminen on autoa ja paikallista mikrobussia nopeampi vaihtoehto liikkumiseen paikasta toiseen. 

Nautimme ajeluista näillä kulkuvälineillä ja lähes eksyimme laskeutuessamme keskustan pohjoispuolelle vuoren toiselle puolelle. Lounastimme Calacota nimisen alueen ainoassa aukiolevassa hotellissa, josta menimme Valle de la Lunaan, mystiseen tähtien sotien ympäristöä muistuttavaan laaksoon. Vallessa aurinko, eroosio ja ilmasto on muodostanut omituiset mutaiset ja kiviset kummituispystit, joita kauhistelimme ja ihastelimme. Illalla päästyämme tajaisin hostalle lähdimme vielä porukalla katsomaan paikallisia peña-tansseja edellispäivänä tutustumamme jenkkipariskunnan kanssa, ja pääsimme jopa itsekin tanssimaan perinteisiä bolivialaisbailuja. Upeinta peñoissa on tanssijoiden kostyymit ja maskit, jotka kaikki juontaa bolivian ja perun eri provinsseihin ja alueiden historiallisiin tarinoihin.

Heräsimme Oskun kanssa tiistaina ajoissa päästäksemme seikkailemaan Camino de la Muertelle, eli näin hätäsesti käännettynä Kuolemanreitille. Vietimme päivän jälleen huippupoppoolla ja koimme tunnemyrskyt yhdessä laskeutuessamme motocross-pyörillä alas maailman vaarallisinta vuoristotietä alas. Aamupäivästä totuteltiin 5000 metrin korkeudessa pyöriin ja ajoon asfalttitiellä, josta jatkoimme hetken päästä autoilla kunnon teille pienen aamusnäkin jälkeen. 

Camino de la muerte oli nimensä mukaan aika kuolettava, jos käyttäytyy typerästi. Reitti on hiekkainen, kivinen ja kapeimmillaan 4 metrin levyinen – ja kaksisuuntainen. Laskimme yhteensä 62 kilometriä alas tuhannen metrin korkeuteen, kuumaan trooppiseen ilmastoon hyiseltä vuorenhuipulta alas. Ajo suurehkolla porukalla meni välillä aikamoiseksi kilpailuksi, ja usean eri ryhmän jäsenet kiritti ja ohitteli toisiaan. Välillä vauhti laskiessa yltyi peräti 70 km/h, soratiellä 50 km/h nopeuteen. Mutta pakko se on myöntää, että ite preferoin edellisviikon Machu Picchun retken vuoristoajoa asfaltilla ja nautin paljon enemmän maisemista silloin kun deathroadin menosta! Lasku oli hauskaa, mutta rehellisesti sanottuna oli myös välillä aidosti pelottavaa kulkea niin lujaa hiekalla, etenkin kun muistaa kaatuneensa samaisissa olosuhteissa joskus pahastikin. Näimme erään toisen ryhmän tytön saavan jonkilaisen paniikkikohtauksenkin, olihan kyse varsin rehellisen vakavasta menosta. Maisemat reitillä on uskomattoman kauniit, ja tie kulkee vuorenviertä pitkin viidakkoisessa viherrikössä usean sadan kilometrin putouksineen, mutta reitillä oli keskityttävä ajamiseen ja tangosta kiinni pitämiseen tärisevällä tiellä kädet hiostaen. Meillä oli kuitenkin hyvät suojat päällä; mopokypärät, käsisuojat, laskuhanskat ja polvisuojat oli hyvin kiinnitetyt ja puimme extrana tuulitakit ja -housut, ja oppaat ohjasti meitä jatkuvasti, jotta mitään ei sattuisi. Alkumatkan kylmyyteen suojauduttiin lämpimästi pukeutuen, mutta sen adrenaliiniryöpyn ja lämpenevän kelin ansiosta lopulta vedettiinkin melkein vaan sortseissa ja t-paidoissa. 

Laskeuduimme ajaessamme kauas La Pazista, ja pääsimme takaisin kaupunkiin vasta illaksi. Matka kesti kauemmin paluumatkalla, koska camino de la muertea ei enää käytetä päivittäiseen kulkuun, ja tulimme pitemmän matkaa uutta tietä takaisin cityyn. Ei siinä muuta enää pitkän päivän jälkeen jaksanutkaan, ja take away pizzan jälkeen tutilullaa ja viimeiseen päivään Boliviassa.

Aamulla Osku lähti komisariolle vaikeisiin varkausbyrokratiahommiin, ja lähdin itekseni seikkailemaan kaupunkiin. Itsenäisyyspäiväaaton vuoksi kaupungissa oli paljon nähtävää, ja heti ensimmäiseksi jumituin lähikadulla kulkevaan fanfaariin. Kävi ilmi myöhemmin, että kulkueet jatkuisi koko päivän, ja tulin näkemään niitä vielä paljon. Nautin ajasta yksin ja kävelin paljon ympäri kaupunkia. Kävin kahdessa museossa, joista pidin erityisesti toista etnografista ja folkorista taidetta esittävää, lisäksi kuljin läpi monet markkinat ja kävin San Antonion kirkossa. Pääsin kerrankin syömään hyvään vegemestaan ja söin jäätelöä (paljon, liikaa?) ilman huonoa omatuntoa. Täydellisemmämmäksi päivä ei olisi voinut muuttua, mutta eiköhän sattunut vielä niin, että tapasimme illalla suomalaisen ystäväparin hostallamme! Frendimme tiesi meidän olleen kyseisellä hostalla, mutta ei todellakaan, että olisimme siellä vielä vikaa iltaa. Niimpä valvoimme taas, mutta ihanassa finskiseurassa. 

Minut kaikkiaan Bolivia ja La Paz yllätti täysin, ja olisin mielelläni jäänyt vielä pidemmäksi aikaa sinne esim. vaeltamaan ja kiipeämään lähivuorille, mille Peru ja Bolivia tarjoaa unohtumattomat mahollisuudet. Boliviasta tie on nyt silti vienyt Kolumbiaan, ja aikamoista laiffia täälläkin vietetään! Tästä lisää myöhemmin.

Pus