Uupumistarina

Et ehkä arvannut että vielä palaisin? En minäkään suoraan sanottuna ollut ihan varma. Katosin taas vaan, mitään ilmoittamatta. Se tapahtui taas pikkuhiljaa, aika vaan kului. Mietin kyllä, että olisin selittänyt, mutta en sitten löytänyt sanoja. Tuntui, ettei oikeastaan ollut kerrottavaakaan. Oli muuta. Mutta ei oikeastaan mitään mainitsemisen arvoista.

Olin selviytymismodessa. Rämmin vapaahetkistä vapaapäiviin ja odotin öitä, että voi vaan laittaa puhelimen pois ja olla kuulematta kenenkään kesälomista tai suurista suunnitelmista. Olla täysin tavoittamattomissa, mutta en oikein sitäkään osannut. On tätä modea jatkunutkin jo vuosia.

Syyskuussa odotin edessä siintävää jalkaleikkausta ja siitä seuraavaa sairaslomaa kauhun sekaisin tuntein. Miten ihmeessä muka saisin ajan kulumaan. En keksinyt yhtään ajanvietettä ja tuntui, että olin unohtanut mistä edes nautin. Mitä muuta sisältöä elämässä edes voi olla kuin työ? Mitä se edes tarkoittaa, kun on vaan? Eikö sen olemisen tarkoitus ole päätyä johonkin, saada jotain aikaan?

Siinä ajantappotapoja miettiessäni huomasin, miten sain kaikista aiemmista harrastuksistanikin vastenmielisen olon. Lauleskelun piti pyrkiä sävellyksiin, valokuvaukseni syvin olemus oli ottaa sairaan hyviä promokuvia, liikunnan oli lopulta tarkoitus vai tuottaa sisältöä instastoryyn. Ennen sairaslomaa kävin kirjastosta kasan kirjoja ja kokeilin lukemista, mutta turhauduin, kun se ei varsinaisesti johtanut mihinkään. Olin ihan täysin unohtanut miten rentoudutaan.

Tiedosto_001.png

Olin jo yli viisi vuotta sitten ensimmäisen kerran huolissani jaksamisestani. Olin tehnyt kolme vuotta kahta koulua samaan aikaan ja juuri saanut viimeiset yo-kirjoitukset päätökseen. Silloin uupumus varoitteli itsestään ensimmäisen kerran, kahden viikon mittaisella migreenikohtauksella. Seuraavana keväänä olin juuri paketoimassa muusikon opintojani päätökseen ja valmistautumassa pääsykokeisiin, kun migreeni tuli taas kylään. Kun en suostunut hillitsemään tahtia, uupumus antoi toisen varoituksen. Puhkesi krooninen suolistosairaus. Ei se stressi varmastikaan ainut aiheuttaja ollut, mutta uskon sen näytelleen pääosaa. Seuraavana keväänä oireilin myös, migreenistä vatsakipuihin ja takaisin. Ja sama taas seuraavana vuonna. Ja sitä seuraavana. Viime keväänä ehkä olin jo niin uupunut ettei oikein tuntunut miltään. Kulutin itseni loppuun keväästä toiseen, vaikka kroppa huusi ihan toista. Aina keväällä hoin itselleni Roope Salmisen mantran lailla, ettei ikinä enää. Ja joka keväänä aloitin mantran alusta.

Ei se uupumus minun kohdallani ollut mikään masennuksen kautta vuodelepoon -tyyppinen, ja sen takia sitä olikin ehkä vaikea tunnistaa. Olin työkykyinen ja tein töitä vuosia, osan ajasta jopa ihan hymy huulilla. Sain viiden vuoden aikana kolme koulua pakettiin tehden koko ajan töitä siinä sivussa. Suoritin sokeasti jotain yläkouluikäisen minän suunnitelmaa siitä, mitä elämässä pitäisi saavuttaa. Pysähtyminen pelotti, koska olin lähes sataprosenttisen varma, ettei tämä ollut se tie mitä edes halusin edetä, mutta jos myöntäisin sen, joutuisin jättämään jotain kesken. 

Sairasloman lähestyessä huomasin hymyn kovettuneen kasvoille eikä pääni sisällä liikkunut juuri mitään. Menin autopilotilla, enkä oikeasti hymyillyt enää koskaan. Tuntui, kun minun ja tunteiden väliin olisi laitettu sordino ja kaikki oli sellaista vaimean kaukaista. Nuutuneesta olosta oli tullut normi. Ihmettelin ihan tosissaan, miten kukaan voi nauttia työstään.

Tiedosto_001 (2).png

Tiedosto_002.png

Tiedosto_005.png

Jalkaleikkauksen jälkeen oli pakko pysähtyä. Kun ei kirjaimellisestikaan päässyt nopeasti yhtään mihinkään. Ensimmäinen viikko meni vähän opetellessa. Pyöritin työasioita mielessä, seurasin työwhatsappia ja kokosin mielessäni muistilistaa, mikä kaikki on muuttunut kun palaan kymmenen viikon päästä töihin. Yritin tehdä perustoimia samaan tahtiin kuin ennen ja lopputulos oli smoothiet lattialla ja kermat pitkin keittiön tasoja. Enkä pelleile yhtään. 

Toisella viikolla menin vielä aika samalla mindsetillä, kolmannella viikolla aloin kuluttaa aikaa niin kuin ennen lomaa kulutin itseäni. Oikein törsäsin loppuun. Istuin keittiönpöydän ääressä ja tuijottelin ulos. Makasin sängyssä, selasin someja niin pitkälle etten enää nähnyt mitään uutta. Nukuin päiväunia ilman herätyskelloa. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tunsin vähän jopa nauttivani. Hymyilin siitä, ettei tarvinnut tuottaa mitään. Olla hyödyllinen tai tehokas yhtään kenellekään. Samaan aikaan tunsin syyllisyyttä, koska sillä aikaa kun minä lorvailin, muut tekivät töitä.

Tiedosto_004.png

”Miten olet saanut ajan kulumaan?”, on varmaan suurin kysymys, mitä minulta on kysytty sairaslomalle jäämisen jälkeen. Ja siihen vastaaminen on tuntunut hassulta, koska se aika mitä minulla on nyt, tuntuu ihan käsittämättömän avokätiseltä lahjalta. Muistan, kun vuosi sitten yksi psykaopiskelija kysyi minulta, mitä toivoisin elämääni ja vastasin, että aikaa.

”Mitä tekisit sillä ajalla?”, hän jatkoi ja minä vastasin, etten edes tiedä. Kun ei vaan tarvitsisi tehdä yhtään mitään.

Tiedosto_003.png

Nyt leikkauksesta on jo neljä viikkoa. Liikkuminen on helpompaa, kipuja ei juuri ole. Mutta pää käy edelleen hitaalla. En vieläkään oikein varsinaisesti tee mitään, mutta hymyilen jo sille, ettei sitä minulta kukaan vaadikaan. Tunteiden sordino on edelleen paikallaan, mutta pilkahduksia oikeista tunteista on havaittu. 

Oivalsin, että ei tässä elämässä kukaan tule kiittelemään sitä, kuinka loppuun olen ajanut itseni. Voin siis hyvin lopettaa sen hulluuden tähän.

**

Pidetään itsestämme huolta.

Rentouttavaa viikonloppua <3

Kommentit (2)
  1. Kiitos. Tämä oli ihanan kamalaa luettavaa johon pystyin samaistumaan täysin. Uupuminen tulee vaivihkaa ja varoittamatta, mutta suurin haaste on sen myöntäminen. Itse jouduin sen muutama vuosi sitten kokemaan, kun ei vain enää jaksanut. Aina montaa työtä samaan aikaan tehteenä ja samalla opiskelevana, hymyilevänä ja osallistuvana ihmisenä oli tosi vaikea sanoa ei ja nyt en jaksa. En voi. En pysty. Kamalinta ei ollut myöntää itselleen tätä vaan se selittely muille. Miulta kysyttiin jopa että onko sinusta tullut vaan laiska kun et viitsi tai eikö enää kiinnosta, oisko aiemmin tätä pitäny miettiä. Kamalinta uupumuksessa ei ole itse uupumus vaan pelko ja häpeä siitä että uupuu. Joten kiitos rohkeasta kirjoituksestasi.

    1. Kiitos kommentista exuupunut! Olet niin oikeassa. Kurjaa, että oot joutunut vielä kohtaamaan tollasta kyseenalaistamista. Tsemppiä, toivottavasti sulla on jo asiat paremmin <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *