Saunakeskustelu ja asiaa yksinäisyydestä
Monessa eri blogissa on viimeaikoina näkynyt tekstejä yksinäisyydestä. Tämä aihe inspiroi minuakin kirjoittamaan.
Elelen tällä hetkellä todella onnellisessa elämäntilanteessa; minulla on hyvä, terveellinen ja rakastava parisuhde, läheiset välit perheeseeni, muutama hyvä ystävä ja liuta koulukavereita. Tapaan muita ihmisiä päivittäin, ja luonnollisesti kotona on melkein koko ajan seuraa, kun tässä avoliitossa asutaan. Opiskelujen kautta lounastan lähes joka päivä jonkun koulukaverini kanssa ja pääsen keskustelemaan omasta ja heidän arjestaan. Uskaltaisin väittää, että olen kiitettävän perillä perheeni, puolisoni ja ystävieni asioista ja tiedän, mitä heidän elämäänsä kuuluu tällä hetkellä. Olen kohtuullisen perillä myös työ- ja koulukavereitteni kuulumisista.
Koen yksin vietetyt koti-illat voimauttavina, enkä kyllästy muutamassa tunnissakaan yksin olemiseen. Voisin jopa sanoa, että nautin siitä. Nautin siitä tunteesta, kun on hetken ihan itsekseen omien ajatustensa kanssa. Monesti pienen yksin vietetyn hetken jälkeen olo on jotenkin seesteisempi ja vähemmän ärtyisä, ja kaikki asiat, jotka vielä hetki sitten tuntui pahalta, eivät enää häiritse niin paljon. Tarvitsen paljon omaa aikaa, mutta on mukavaa kun ihmiset ovat tarvittaessa lähellä.
Entäs sitten niillä, keillä ei ole?
Kävin viime viikolla taloyhtiömme yleisellä saunavuorolla, ja samaan aikaan löylyihin tuli eräs naapurirapun mummo. Olimme tavanneet saunavuorolla jo kerran aiemminkin, mutta hän ei enää muistanut minua. Tutustuimme uudestaan. Kerroin itsestäni sen lyhyen litanian, mitä yleensä aina kerron, kun joku kysyy; ikä, siviilisääty, ammatti. Tuo pieni kahden lauseen listaushan ei juuri kerro ihmisestä yhtään mitään, mutta en muka jaksanut nähdä vaivaa pidempään avautumiseen. Annoin mummon puhua. Hän kertoi sodasta, entisestä työpaikastaan, lapsistaan, lapsuuden kodistaan, arjen rutiineistaan, sairauksistaan ja ajatuksistaan. Hän puhui ja minä yritin pysyä perässä. Alkoi paljastua syitä puheen taustalla; aviomies oli kuollut hiljattain, lapset ovat muuttaneet ja ystävätkin siirtyneet jo ajasta ikuisuuteen. Silti hän kertoi kaikesta hymyssä suin. Huolettomasti. Uskaltauduin tämän myötä kertomaan hänelle hieman lisää myös muun muassa perheestäni, meidän kissan viimeöisistä raveista ja meneillään olevasta migreenistäni. Hänen silmänsä alkoivat loistaa, hän kuunteli tarkasti ja kyseli ja kommentoi vuolaasti. Tämän keskustelun jälkeen tuntui pahalta lähteä kotiin.
Tämä kohtaaminen herätti minut miettimään, miten jokaisella ihmisellä on tarve ihmisiin ympärillään. Minä jaan arkeani niin monen ihmisen kanssa, etten huomaakaan, kuinka monelle päivän aikana kerron paloja elämästäni. Tuolla naapurin mummolla niitä ympärillä olevia ihmisiä on enää muutamia. Meidän yhteinen saunahetki oli ehkä niitä harvoja hetkiä hänen viikossaan, kun hän sai keskustella jonkun kanssa. Miten itsestäänselvyytenä sitä pitääkään, niitä ihmisiä ympärillään!
Uskoisin, että kaikilla meillä on tarve jakaa arkemme jonkun kanssa. Tarve puhua. Tarve selostaa, edes muutamalla sanalla, omaa päiväänsä ja peilata itseään muiden kautta. Siinä tulee sellainen olo, että kuuluu johonkin ja että tällä kaikella on jokin tarkoitus.
Haluaisin tällä tarinalla muistuttaa siitä, ettei pidettäisi toisiamme itsestäänselvyytenä. Juuri sinä voit olla isompi osa jonkun toisen elämää, kuin osaat kuvitellakaan.