Tammikuu on syvältä

Ohhoh, postaustauko venyi kahteen viikkoon ihan huomaamatta. Tai no kyllä minä ajan kulun huomasin, mutta en vain saanut aikaiseksi. Tammikuu osoittautui todella paljon vähemmän tarmokkaaksi kuukaudeksi kuin mitä olin kuvitellut. Olen ihan lamassa.

Tituleeraan tämän oloni kaamosmasennukseksi, koska eikös tämä sitä ole; väsyttää, kehtuuttaa, ei huvita, suoriudun vain pakollisista asioista ja loppuajan kääriydyn vilttiin ja tuijottelen sarjoja. Ehkä ongelman ydin on siinä, että tällä hetkellä niitä pakollisia suoritettavia asioita on merkittävästi vähemmän kuin esimerkiksi marraskuussa, joten aikaa siihen kääriytymiseen jää paljon enemmän. 

Yleensä arjessa olen rutiineja rakastava tyyppi. Tykkään siitä, että saan herätä joka aamu suurin piirtein samaan aikaan ja tehdä aamupalaksi sen saman smoothien, lähteä tiettyyn aikaan kotoa ja palata tiettyyn aikaan takaisin kotiin. Siksi suunnittelen aina vapaapäivänikin ja kirjaan usein jopa kalenteriin mitä aion tehdä ja mihin aikaan. Minulle rutiinit luo turvaa. Silloin kun vapaaehtoisesti luovun rutiineistani, tiedän että jokin on pielessä. Esimerkiksi tämän kahden viikon aikana olen herännyt mihin aikaan sattuu, syönyt mihin aikaan sattuu ja vellonut päiviä tekemättä mitään. Joka päivä minulla olisi ollut mahdollisuus luoda kaikki ne turvalliset rutiinit päivääni, mutta ei ole kiinnostanut. 

Olen aloittanut vitamiinitankkauksen ja päivittäisen haaveilurutiinin nostaakseni itseni tästä suosta. Toivottavasti nämä keinot ehtivät alkaa vaikuttaa helmikuun alkuun mennessä, koska olisi ikävää jos seuraavakin kuukausi menisi näin lamaantuineissa tunnelmissa. Helmikuussa aion torjua kaamosta myös minireissulla Helsinkiin, häämessuilla ja vierailulla Koli Spahan. Olen ripotellut nämä aktiviteetit tasaisesti pitkin kuuta, joten jos vetämättömyys iskee, se ehtii vallita vain noin viikon ennen seuraavaa siistiä juttua. 

So bring it on, February. Kyllä tästä vielä noustaan.