Jos elän nyt niin kuolen, jos en elä nyt niin kuolen
Palataan ajassa pari viikkoa taakse.
Elelen elämääni muina miehinä, kunnes eräänä päivänä kaadun pyörällä pää edellä asfalttiin. Menen shokkiin. En osaa edes laittaa omin avuin ketjuja paikoilleen. Lähden polkemaan kotiin ja itken koko matkan. En näe enkä kuule oikein mitään. Kun saavun keskustaan näen kahvilan ikkunasta heijastuksen. Se olen minä. Naamani on veressä, tukka sateesta märkänä roikkuu siinä edessä ja kypäränikin on halki.
Niin.
Palataan ajassa neljä viikkoa taakse. On lauantai, on markkinat toisella puolella jokea. Tulen takaisin ja päätän lähteä ostamaan pyöräilykypärää. Ajattelen tarvitsevani harjoitusta, jotta osaan taas polkea kypärä päässä Tukholmassa.
Olen pyöräillyt puolisen vuotta ilman kypärää.
Kaksi viikkoa kypärän oston jälkeen kaadun. Päässäni liikkuu vain yksi ajatus: ilman kypärää olisin kuollut.
Läheltä piti -tilanne, joka sai ajattelemaan taas vähän uudella tavalla.
Että mitäpä jos en olisikaan ostanut kypärää. Tai olisinkin kaatunut viisi viikkoa sitten. Ainakin olisin kuollut onnellisena. Olisin kerennyt reissata vähän, kokea paljon ja ainakin jokunen tyyppi olisi varmaan itkenyt perääni. Noh, en kuollut. Ja portugalilaisella mentaliteetilla: onko sillä väliä, kuolen jonakin päivänä kuitenkin.
Henkisesti käyn varmaan helvetin porteilla ensi viikolla.
Asunkin silloin Tukholmassa! Täältä laiskuuden ja ikuisen lomailun paratiisista ulkonäkökeskeiseen, pinnalliseen ja suorituskeskeiseen yhteiskuntaan paluu ei välttämättä suju kivuttomasti. Ja nyt voitte sitten siellä miettiä, että itsehän tiesi valitsit. Tottahan sekin. Mutta ei hätää, olen jo suunnitellut monta pakomatkaa ja vaihtoehtoista tulevaisuutta itselleni!
Loppuun kuitenkin vähän Tukholma-innostusta, koska onhan se nyt aivan järkyttävän siistiä mennä pitkästä aikaa takaisin vanhaan kotikaupunkiin.
https://youtu.be/sJBmAmsNqoE
