Ladataan...
Lissabonbon
Palataan ajassa pari viikkoa taakse.

Elelen elämääni muina miehinä, kunnes eräänä päivänä kaadun pyörällä pää edellä asfalttiin. Menen shokkiin. En osaa edes laittaa omin avuin ketjuja paikoilleen. Lähden polkemaan kotiin ja itken koko matkan. En näe enkä kuule oikein mitään. Kun saavun keskustaan näen kahvilan ikkunasta heijastuksen. Se olen minä. Naamani on veressä, tukka sateesta märkänä roikkuu siinä edessä ja kypäränikin on halki.

 
Niin.

Palataan ajassa neljä viikkoa taakse. On lauantai, on markkinat toisella puolella jokea. Tulen takaisin ja päätän lähteä ostamaan pyöräilykypärää. Ajattelen tarvitsevani harjoitusta, jotta osaan taas polkea kypärä päässä Tukholmassa.

 
Olen pyöräillyt puolisen vuotta ilman kypärää.

Kaksi viikkoa kypärän oston jälkeen kaadun. Päässäni liikkuu vain yksi ajatus: ilman kypärää olisin kuollut.

 
Läheltä piti -tilanne, joka sai ajattelemaan taas vähän uudella tavalla.

Että mitäpä jos en olisikaan ostanut kypärää. Tai olisinkin kaatunut viisi viikkoa sitten. Ainakin olisin kuollut onnellisena. Olisin kerennyt reissata vähän, kokea paljon ja ainakin jokunen tyyppi olisi varmaan itkenyt perääni. Noh, en kuollut. Ja portugalilaisella mentaliteetilla: onko sillä väliä, kuolen jonakin päivänä kuitenkin.

 
Henkisesti käyn varmaan helvetin porteilla ensi viikolla.

Asunkin silloin Tukholmassa! Täältä laiskuuden ja ikuisen lomailun paratiisista ulkonäkökeskeiseen, pinnalliseen ja suorituskeskeiseen yhteiskuntaan paluu ei välttämättä suju kivuttomasti. Ja nyt voitte sitten siellä miettiä, että itsehän tiesi valitsit. Tottahan sekin. Mutta ei hätää, olen jo suunnitellut monta pakomatkaa ja vaihtoehtoista tulevaisuutta itselleni!   

Loppuun kuitenkin vähän Tukholma-innostusta, koska onhan se nyt aivan järkyttävän siistiä mennä pitkästä aikaa takaisin vanhaan kotikaupunkiin.

Ladataan...

Ladataan...
Lissabonbon
Täällä tolloillessani olen pohtinut myös elämän syvällisempää puolta.

Olen kriiseillyt katolisen ihanteen varjossa ja työkavereideni painostuksessa. Hyvin usein keskustelu ajautuu näille raiteille: ”kun olin sinun ikäinen niin olin jo naimisissa”, ”kun olin sinun ikäinen niin minulla oli jo lapsi” ja ”kun olin sinun ikäinen niin ostin asunnon ja auton”. Joo ihan varmaan. Ja nyt olet 40, eronnut kahdesti ja elätät yksin lapsiasi.

 
Täällä ihanne on vahva ja suunta selvä.

Naimisiin, lapset, paljon töitä ja kodinhoitaja hoitaa sitten elämäsi puolestasi. Kaikilla on kollektiivinen unelma. Mutta minulla ei ole. Olen vapaa. Saan haaveilla mistä tahansa, kenestä tahansa, missä iässä tahansa. Siksi kai se onkin niin pelottavaa, kun ei ole suuntaviivoja tai samanlaista painostusta. Kukaan ei painosta mihinkään. Olen vastuussa omista unelmistani ja on oma vikani, jos ne ovatkin huonoja.

 
Mikä unelmoinnissa pelottaa?

Että unelmat voivat käydä toteen. Ja kun ne käyvät toteen tajuan unelmoineeni jostakin, mikä onkin ihan paskaa. Unelmoinnissakin pitää kai onnistua ja kallisarvoista aikaa on valunut hukkaan, jos olen unelmoinut huonosti. Taitaa siis olla paineita meidänkin yhteiskunnassa, mutta hieman erilaisia...

 
Jotenkin unelmointi muistuttaa deittailua.

Onko tämä sittenkään hyvä unelma? Kannattaako tätä tavoitella? Onko parempi vielä tulossa? Jossakin nurkan takana ehkä lymyää vielä mahtavampi unelma?! Tästä voi helposti seurata kaksi tietä ulos. ”Katellaan” eli ei oteta mitään riskejä vaan lillutaan jossain välitilassa ja jos ei parempaa tule vastaan niin tyydytään nykyiseen. Toinen vaihtoehto on se, että tartutaan tuumasta toimeen ja annetaan mennä.

Jos unelma (tai deitti) on mietinnässä, niin pohdi seuraavia:

  1. Mitä haluat?
  2. Etsi se.
  3. Tutustu.
  4. Jos hyvä, ota vakavasti. Jos ei, älä ota.
 
Olen pienssä kriisissä täällä auringon alla.

Kuukauden päästä asun Tukholmassa. Jospa se onkin kamalaa kuraa? Muutenkin kuin sään puolesta. Mutta sitten muistan tämän laulun ja olen iloinen.

Ladataan...

Ladataan...
Lissabonbon
Olen ollut hetken hiljaa.

Olen kuin pienet lapset: jos on liian hiljaista, on jotakin kiellettyä tekeillä.

 

Pitkä tarina lyhyesti:

Rahat ovat vähissä. Harjoittelupaikassa boreout (burnoutin vastakohta, liian tylsää). Meno on liian koulumaista enkä löydä omaa paikkaani leikin ja ulkoilmapedagogiikan kannattajana. Mietin, kannattaako tuhlata säästöt täällä olemiseen. Onko harjoittelu sen arvoinen? Ei. Asia olisi varmasti toisin, jos olisin virallisesti ”töissä.” Mutta nyt näin.

 

Täällä elo on muuten ihanaa.

Ilmasto, ihmiset, ilmapiiri ja innostus... Saa olla laiska, ei tarvitse tehdä mitään, jos ei huvita ja silti kaikki on jotenkin jännää. Viihdyn todella hyvin ja siksi tuntuikin vaikealta ajatella töiden hakemista muualta. Yritin varovasti katsella hommia täältäkin, mutta mitään järkevää ei löytynyt. Toisaalta myös jatkuvassa lomafiiliksessä on omat miinuspuolensa. Tuntuu, että aivoni surkastuvat.

 

 
En halua palata Suomeen.

Olen kuitenkin asennoitunut niin, että olen poissa ainakin kesään asti. Nyt onkin elämäni tilaisuus mennä jonnekin, koska olen kaikille mainostanut olevani muualla kuin Suomessa.

 

 
Joululomalla kävin yhden yön retkellä Tukholmassa.

Olisi ehkä kannattanut jättää menemättä. Jokin siinä jäi kalvamaan niin, että päätin katsastaa avoimia työpaikkoja Ruotsissa. Niitähän riittää vaikka suomalaisille jakaa! Hain eri esikouluihin (Ruotsissa ei käytetä nimitystä päiväkoti) ja pääsin kolmeen eri haastatteluun. Ei auttanut kuin varata liput ja tehdä uusi pikavisiitti Tukholmaan.

Minulle tarjottiin töitä. En tiedä onko tässä mitään järkeä. Enkä tiedä mitä menetän, jos jään.
Ladataan...

Pages