Kun kaikki muuttuu arjeksi
Koulun alkaminen ja syksyn tuulahdukset on pikkuhiljaa alkanut tuntua lähenevän liian nopeesti. Aloin miettimään niitä pimeitä iltoja, viikon puurtamisia koulussa ja aina seuraavan loman odottamista. Kaikessa yksinkertaisuudessaan arkea. Muistan tosi elävästi viime syksynä erään hetken, kun ajelin ensimmäisiä kertoja ratikalla uuteen kouluun ja ihailin matkan varrella uusia, virkistäviä maisemia. Koulussa kyseltiin orientoivilla viikoilla koulumatkasta, ja siitä mitä siitä oli jäänyt mieleen. (Tähän väliin pieni taustaselvitys: opiskelen Helsingin OKL:ssä ja näillä näkymin mun pitäis joskus valmistua luokanopettajaksi.) Vastasin kysymykseen jotenkin näin; ”Uudet maisemat ja innokkuus kaikkea kohtaan. En ymmärrä miten ihmiset ovat täällä tosi äreitä eikä kuskikaan moikkaa matkustajia. Kaikki vaan tuijottaa puhelimiaan.” En tiiä miks tuo hetki on jäänyt mulle niin tarkasti mieleen. Muistan opettajankin vastauksen; ”Muistele sitä hetkeä puolen vuoden, tai vuoden päästä ja mieti, mitä ajattelet koulumatkasta nyt.”
Omasta vastauksesta en voi kuin aatella että olipa naiivia. En usko, että suuressa kaupungissa asuminen ois muuttanut mua jotenkin kylmemmäksi ihmiseksi (:D), mutta en mä niitä maisemia enää ihaile. Tuijotan sitä puhelinta, ja ärsyttää, jos oon unohtanut kuulokkeet kotiin.
Helsinki on muuttunut mulle arjeks. Vuos sitten se oli jännittävä kaupunki, ja on se sitä vieläkin, mutta ilman uutuudenviehätystä. Ei sillä, että siinä olis jotain pahaa. Konkreettinen esimerkki omasta elämästä ja muutoksista vaan saa mut pohtimaan elämää ylipäätään arkena. Arki- sanassahan on vähän negatiivinen sävy. Usein odotetaan kaikkea muuta kuin arkea. Itsekin odotan; seuraavaa viikonloppua, seuraavaa matkaa, seuraavaa tilaisuutta.
Loppujen lopuks, kun mitä tahansa asiaa toistaa monta kertaa tai altistuu sille liian kauan, se muuttuu normaalimmaks ja ajan myötä arjeks. On ertyisiäkin hetkiä, mutta you get the point. Monesti asioista tulee isestäänselvyyksiä. Elämässä ne, jotka osaa nähdä arjessa virkistäviä asioita, ja nauttia pienistä iloista, on mun mielestä aika oikeella polulla.
”Very little is needed to make a happy life; it is all within yourself, in your way of thinking.”
Se, että ei tarvitse suuria investointeja onnellisuuteen on yhtäkuin goals. Ainakin mulle. Sitä usein ajattelee, että olispa asiat näin tai noin, eri tavalla kuin nyt. Mutta miks NYT ei olis hyvä? Nyt olis hyvä, jos tästä otettais vaikka vain yksi ”itsestäänselvyys” pois. Jalka paketissa, flunssa, sähköt ei mee päälle…
Ei oo kuitenkaan helppoa aina ajatella innostavasti. Oikeestaan on vaan helpompaa valittaa ja antaa itsensä märehtiä negatiivisuudessa. Se on mun mielestä aika jännä juttu. Miksiköhän se on niin? Miks liian usein murehtii asioista, jotka on ”huonosti”, eikä keskity niihin, mitkä on hyvin. Luin joskus artikkelin, jossa joku oli halunnut testata itseään olemalla sanomatta mitään negatiivista päivän aikana. Kuulostaa varmaan helpommalta kuin on.
Ei yltiöpositiivisuuskaan oo hyvä juttu. Jos joku asia ärsyttää, kai nyt senkin saa näyttää. Haluun kuitenkin uskoa, että kun keskittyy negatiivisten juttujen sijaan positiiviseen, on paremmat mahollisuudet tehdä arjestakin odottamisen arvoista. Ja haluan myös alkaa kiinnittää tähän omalta osalta huomiota, koska en voi sanoa olevani mikään positiivisuuden perikuva turhan usein.
”A good life is when you do more, need less, smile often, dream big, laugh a lot and realize how blessed you are.”
Tää postaus oli nyt ihan sekalaista mielenvirtaa. (Toivottavasti arki ei tullu tän jälkeen korvista ulos…!) Ite tykkään lukea pohdiskelevia tekstejä. Ehkä joku sai tästä jotakin mietiskeltävää. :)