Vauvaperheissä ei nukuta. Ennakko-olettama, joka varmasti (ikävä kyllä) pitää paikkansa useissa vauvaperheissä. Kenties myös yksi syy siihen, miksi ajatus vanhemmuudesta voi tuntua epämiellyttävältä asialta. Myös meidän perheessämme nukuttiin vähän miten sattuu (oikeastaan todella huonosti) siihen asti, kunnes vauva täytti 6 kuukautta. Meillä ei onneksi ollut koliikkia, allergioita tms. mutta fakta varmaan vaan nyt lienee se, että vastasyntyneet ja hyvin pienet vauvat nukkuvat joka tapauksessa pätkissä ja useimmiten silloin, kun itse haluaisit valvoa ja päinvastoin. Jotenkin sitä kuitenkin vain selvisi ensimmäisistä kuukausista, vaikka nyt kun ajattelen en voi lakata hämmästelemättä miten olen viikkokausien huonoilla (muutaman tunnin pätkittäisillä yöunilla) jaksanut esim. ulkoilla vauvan kanssa useita vaunulenkkejä päivässä (tosin välillä se lenkkeily oli enimmäkseen laahustamista, tarkoituksena vain saada vauva nukkumaan hyvät päiväunet vaunuissa) ja muutenkin pysyä järjissäni. Usein helpotti se, että pystyi ottamaan pieniä unia vauvan kanssa myös päivisin ja vaikka ei itse olisi nukahtanutkaan, jo pelkkä pieni lepohetki yleensä auttoi eteenpäin. Myös se, että alkukuukausien ajaksi karsin elämästäni kaikki turhat suorituspaineet (ei muuten ollut helppoa) auttoi omassa jaksamisessa. Ja tietty vertaistuki. Ja puoliso, joka auttoi kaikessa muussa, paitsi siinä ainoassa asiassa mihin ei pystynyt eli imettämisessä.

Mutta niin. Kun vauva täytti 6 kuukautta ja olin käyttänyt lukemattomia tunteja sen selvittämiseen, miten vauvan unirytmiä voisi tukea (eli koska voisi alkaa haaveilla kokonaisista yöunista), päädyttiin lopulta miehen kanssa unikoulun aloittamiseen. Päätöstä vahvisti se, että jouduin itku kurkussa soittamaan miehen töistä kotiin, koska olin itse siinä hetkessä niin väsynyt että en jaksanut kuin itkeä. Siirsimme vauvan nukkumaan omaan sänkyyn omaan huoneeseen  (siihen asti vauva oli nukkunut käytännössä vieressäni perhepedissä, koska se helpotti yöimetystä eikä vauva oikein viihtynyt omassa sängyssä). Jo muutaman illan jälkeen helpotti, eli pystyin luopumaan yöimetyksistä kokonaan. Vauva sai viimeisen unimaidon klo 22 aikoihin ja porskutti sen turvin n. klo 6:30-7 asti helposti. Meidän perheessämme on tuosta eteenpäin nukuttu käytännössä katkottomia n. 8-11h yöunia. Toki välillä on pitänyt käydä öisin vauvaa rauhoittelemassa, koska meillä ei todellakaan itketetä vauvaa turhaan. Jonkin aikaa meni, että vauvan luona tarvitsi pari kertaa yössä käydä rauhoittelemassa pieni lempeästi takaisin uneen, mutta melko pian vauva itse sai jujusta kiinni ja oppi nukahtamaan heräämisen jälkeen itse. Olemme kuitenkin ottaneet vauvan isän kanssa linjan, että nyt opetetaan vauvaa nukahtamaan myös itse, koska miten pieni vauva voisi sen taidon osata itsestään? Ja kappas, nykyisin käy usein niin, että vauva saattaa öisin vähän ynähtää, mutta osaa nukahtaa itsenäisesti sen jälkeen sen sijasta, että pitäisi käydä itse aina rauhoittelemassa vauva uudelleen uneen.

Eli pointtina vain se, että kyllä vauvaperheissäkin on mahdollista nukkua hyvin. Enkä tarkoita tätä moitteeksi tai suorituspaineiksi niille, joilla unet eivät suju hyvin, vaan ehkä toivonkipinäksi kaaokseen. Vauvan hyvä unirytmi vaatii yhteispeliä vanhemmilta, hermoja, aikaa ja epäonnistumisen sietämistä, mutta lopputulos palkitsee varmasti. Kun niitä hyviä yöunia on useampia takana, kestää helpommin myös ne huonommatkin esim. hampomisesta ja flunssasta johtuvat huonot yöt.

Mihin aika on oikein kulunut? Huomasin, että edellisen kerran olen kirjoittanut tätä blogia maaliskuun alussa. Silloin vauva ei ollut vielä syntynyt eikä minulla ollut aavistustakaan siitä, miten paljon (ja sitten taas ei oikeastaan yhtään) elämä tulisi mullistumaan. Usein on käynyt kyllä mielessä, että tekisi mieli purkaa ajatuksia tänne. Sellaista sopivaa hetkeä ei ole oikeastaan löytynyt ja jos olisinkin ollut ”kirjoitusmoodissa”, on vauvaperheessä superhelppoa keksiä jotakin muuta ns. ”hyödyllisempää” tekemistä kuin kirjoittaminen. Minusta on viime kuukausina tuntunut myös usein siltä, että vaikka päässä pyörisi paljonkin ajatuksia milloin mistäkin, on niiden ilmaisemisesta sekä sanallisesti että kirjallisesti tullut yhtäkkiä kovasti hankalan oloista. Ymmärrän nyt todella hyvin käsitettä ”äitiaivot”, jolla kai viitataan ajattelun hidastumiseen vauvavuotena. Olisikin ollut mielenkiintoista, jos esim. omaa loogista päättelykykyä ja vaikka työmuistia olisi päässyt testaamaan ennen vauvan syntymää ja sitten esim. siinä kohden, kun vauva oli n. 4kk ikäinen. Väitän, että esim. työmuistitulokset olisivat suorastaan romahtaneet vauvavuoden ensikuukausina, johtuen lähinnä varmaankin unenpuutteesta enimmäkseen. Kerron esimerkin. Mad Menissa (katsoin muuten koko sarjan pienissä pätkissä vauvan ensimmäisten kuukausien aikana yöimetysten lomassa) on kohtaus, jossa Don Draper keskustelee poikansa kanssa jotenkin seuraavaan tapaan. Donilla on 40-vuotis-syntymäpäivä ja hän tiedustelee 10-vuotiaalta pojaltaan, kuinka vanha Don on silloin, kun poika itse täyttää 40 vuotta. Vastaus on tietenkin, että Don on silloin 70-vuotias (eli 30+40=70). En pystynyt laskemaan tuota laskua päässä sarjaa katsoessani, piti ottaa sormet avuksi.

Mutta mistä sitten olisin kirjoittanut, jos olisin aiemmin palannut blogin äärelle? Vaikka sattuneesta syystä moni muu polttava uutisaihe onkin viime kuukausina mennyt ohitse läpäisemättä omaa tajuntaa ja vauvakuplaa sen kummemmin, on tietysti joitakin aiheita jotka ovat herättäneet omiakin ajatuksia enemmän. Usein ne ovat olleet sellaisia, jotka ovat koskettaneet omaa elämää enemmän, kuin pelkästään teoriatasolla. Otetaan nyt esimerkiksi tämä syntyvyyskeskustelu ja yleinen hätääntyminen (ainakin joidenkin uutisten perusteella) Suomen väestörakenteen tulevaisuudesta. News flash: ihan kuin ilmastonmuutos, ei tämä syntyvyyden aleneminen ole myöskään mikään uusi uutinen. Ehkä tarvittiin sitten kansainvälistä ilmastoraporttia vastaava tilastouutinen syntyvyydestä, että aiheeseen herättiin nyt entistä isommalla tarmolla. Tuoreena äitinä argumentit siitä, miksi suomalaiset eivät lisäänny kiihkeämmin tulee toki henkilökohtaisemmin iholle, kuin ennen vanhemmaksi tuloa. Oma näkemykseni asiaan on, ettei aiheeseen ole yhtä yksinkertaista vastausta. Oli sitten syynä vanhemmuuden huono ”brändi”, joidenkin näkemykset siitä että suomalainen yhteiskunta on suorastaan lapsivihamielinen, pätkätyöt, mielenterveysongelmat, taloudellinen epävarmuus, individualismi (ja hedonismi), ilmastonmuutos (onko edes oikein haluta saada lapsia tässä maailmantilanteessa), elinkustannusten nousu (ainakin pk-seudulla) ja vanhemmuuteen kohdistuvat suorituspaineet (sekä ulkoa tulevat että itse aiheutetut) tai sitten sekalainen yhdistelmä edellä mainittuja. Itse taidan puolisoni kanssa kuulua siihen stereotyyppiseen osaan väestöstä, plus kolmekymppisiin korkeastikoulutettuihin ihmisiin, jotka painivat yhtäaikaa epävarman työelämän paineiden sekä vanhemmuustoiveiden yhteensovittamisen kanssa.Totta on omalla kohdalla myöskin sekin, että vaikka elämä tällä hetkellä onkin varsin raskasta, on se myös parhainta ikinä. Miehestäni ja minusta on hitsautunut oikea supertiimi ja jaamme vauvan hoitamiseen liittyvät kuviot tasapuolisesti. Oman lapsen kasvamisen näkeminen on myös jotakin niin hienoa, etten osannut sitä etukäteen edes kuvitella. Ja ajatella, matka on vasta alussa.