Ne tabut tuntemukset raskausaikana

Raskausviikko 25 alkoi tänään. Tämä raskaus on opettanut minulle jo aika paljon itsestäni. Esimerkiksi sen, miten urakeskeinen ja kunnianhimoinen lopulta olenkaan. Toki olen tiennyt itsestäni tämän jo aiemmin, mutta raskaus on näitä asioita kirkastanut itselleni entisestään. Tuntuu siltä, että nyt kun olen raskaana ja sen ehdoilla totta kai mennään (vauva ensin), moni ammatillinen mielenkiinnonkohde samalla sulkeutuu tai niitä ei ole mahdollista lähteä tavoittelemaan. Se, että elämässä tulee uusia mahdollisuuksia, ei myöskään oikeasti ole totta. Joskus on vain yksi mahdollisuus jollekin unelmalle. Ja kyllä, unelmat voivat vaihtua. Mutta isojen unelmien kohdalla niistä luopuminen ja asian hyväksyminen ei ole oikeasti helppoa.

Ja saako tästä edes puhua? Tuntuu siltä, että raskaana ollessa pitäisi olla joko täysin mustavalkoisesti onnellinen, tai sitten vaihtoehtoisesti.. noh, onnellinen. Muut tunteet eivät tunnu olevan sallittuja, vaan tulevan äidin pitäisi olla täysin ehdoitta onnellinen nykytilaansa. Ja onhan se myös näinkin, ei lapsia kuitenkaan tehdä, vaan ne saadaan. Myös oma raskauteni ei ollut mitenkään itsestäänselvyys, lääkärin mukaan itse asiassa melkoinen ihme. Joten ei tässä todellakaan mitenkään takki auki tuolla kuljeta ja koeta ylpeyttä omasta hedelmällisyydestä.

Mutta silti. Ja se ahdistus siitä, kun oma keho muuttuu. Toisaalta ihanasti, toisaalta kamalasti kun mitkään vanhat vaatteet eivät mene päälle, sukkien laitto alkaa olla aikamoinen akrobatiatemppu jo nyt ja yöt enemmän tai vähemmän haastavia (uusi ilmiö on jokaöinen suonenveto, jota ei kyllä tällä esiintymistiheydellä selitä mikään muu kuin raskaus). Kuvissa näkee laihoja ja hehkuvia naisia, joilla on söpöt ihanat raskausvatsat ja muuten hoikanoloinen keho. Minä alan muistuttaa koko ajan enemmän ja enemmän valasta, vaikka kuinka liikun ja yritän syödä hyvin. Ja joo, ei auta että tiedän että niitäkin mainoskuvia on photoshopattu varmasti aika urakalla. Muttakun jostakin tulee sekin suorituspaine että raskaana ollessa jotenkin PITÄISI hehkua. Helvetti, minä ainakin olen ihan kuin rekan alle jäänyt. Onneksi mies kehuu jatkuvasti ihanaksi, haluaa halia ja olla lähellä, kertoo koko ajan (pyytämättäkin) kuinka ihana olen. Se sentään lohduttaa jonkin verran.

Onko siis väärin sanoa ääneen, että ainakin minulle raskaus on vankila. Toisaalta sellainen, jonka kestäisin vaikka 1000 kertaa uudelleen, koska tiedän jonkin ajan päästä tämäkin helpottaa ja palkinto on maailman odotetuin ja tärkein.

Alan todella ymmärtää miksi joskus sanotaan, että ”raskaus on naisten armeija”.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *