Kesäpiha
Olen elänyt melkein koko piitkän eloni omakotitalossa. Tosin viime vuodet on tullut talvet ja keväätkin vietettyä toisella puolen palloa. Siksipä (nolottaa ihan kertoa) puutarhanhoito taitoni ovat tasoa nolla. Jostain syystä en vain koskaan ehtinyt, oli niiin kiire ja niin paljon tärkeää tekemistä että kesät kuluivat ihan muualla kuin harava ja kuokka kädessä multaa tonkien.
Viime keväänä Kisu opetteli miten omenapuut leikataan, jotta jaksavat tuottaa hedelmää, ja tänä keväänä äitee tuli opettamaan allekirjoittanutta miten ronskisti ruusupuskia voikaan tasoittaa. Joka aamu kun kurkkaa ulos tuntuu että joku uusi ihana yllätys on nostanut taas päätään. Minulla ei ole minkään valtakunnan muistikuvaa siitä missä ja millaisia kukkia pihaan nouseekaan joten jokainen päivä on seikkailua. Ja opettelua.
Viime kesänä yritimme urhoollisesti aloittaa kunniakasta ruokakasvien viljelyäkin. Ajattelimme, että salaattia nyt osaa kuka tahansa kasvattaa ja pieneen penkkiin laitettiin tulemaan salaattisekoitusta ja kotimme vakioruokaa pinaattia. Mutta kuinkas kävikään, linnuthan ne salaatin alut söivät, kahdesti. Tai sitten me ei vain osattu. Taimina istutetut sitruunamelissa ja minttu saivat kasvaa joten ainakin kesäsmoothiet olivat maukkaita.
Tänä vuonna oli tarkoitus kasvattaa myös Kisulle kaikkein tärkeintä ravintoa, chiliä. No niinhän siinä kävi että nyt toukokuussa muistui mieleen että niiin, ne olisi kannattanut ne taimet kasvattaa jo talvella sisällä, että onnistuisi tämä pihakasvatus, niiden itämisaika kun on vähän pidempi kuin salaatinlehdillä. Joten chilit saavat odottaa rauhassa ensi vuoteen.
Niin että me ihan oikeasti osata. Onneksi monivuotisiksi kasvatetut kukat ja kasvit sentään jaksavat nousta maasta vaikkei niille juuri mitään tekisikään.
tulppaanit heräsivät eloon sateen ansiosta lauantai-sunnuntai yönä
äidin kasvimaalla, raparperin alla…. meillä ei ole sammakoita näkynyt, etanoita sen sijaan kasoittain, kymmenittäin…sadoittain.
Vaikkei meistä…anteeksi minusta, puutarhuria taida tulla, niin yllättäen, vuosien jälkeen tajuan että Hei…tää on aika kivaa!. Risujen kasaaminen ja haravointi käy kuntoilusta, mutta on myös itseasiassa aika terapeuttista. Kun aloittaa vapaapäivän huhkimalla tunnin pihalla saa yllättäen energiaa koko päiväksi. Kisu on innostunut ulkopuuhailusta niinkin paljon että haaveilee työharjoittelupaikan saamisesta vaikka kaupungin puutarhaosastolta. Ja itse tuli selattua puutarhamainoksia työpaikalla haaveillen siitä mitä kaikkea pihaan tulevaisuudessa voisikaan kasvattaa.
Tänä kesänä, pihajutuista innostuneina, otimme vastaan myös ehkää elämää suuremman haasteen: palstan pitämisen. Perhetutut olivat hylkäämässä piskuista kaupunkiviljelypalstaansa ja tulivat sattumalta kertoneeksi tästä äidilleni. Jostain syystä innostuimme kaikki, ajattelematta sen pidemmälle. No siellä sitä nyt kasvaa, yrttiä, salaattia ja perunaa. Porkkanoitakin olisi ajatus laittaa. Palstan sääntöjä näin jälkikäteen lukiessa tulee vaan ajatelleeksi että hitto onko minusta tähän. Että jaksanko työpäivien päätteeksi tai vapaapäivänä liikkua palstalle saakka ja pitää siitä huolen, tuliko alkuinnostuksissaan haukattua ihan liian iso pala? Ja mitä tärkeintä OSAANKO minä?
Josko tästä jäisi jotain käteenkin. Edes pottuja ja porkkanaa.