Lunta!

Lunta, valkeaa. Sieltä se nyt tuli talvi. Ja juurihan se oli kesä ja kärpäset.

Meidän elämä ajautui niin arjen uomaansa, että kirjoittelu on jäänyt. Nyt se yrittää uuteen nousuun, uuden vuoden lähestyessä.

Elo on ollut todellakin arkista. Ensimmäistä kertaa varmaan kahdeksaan vuoteen kokonainen vuosi Suomessa ilman matkaa itään. En tajunnut että se voi aiheuttaa fyysisiäkin reaktioita. Pimeysväsymys iski kuin nuija heti lokakuun lopulla. Enkä edes tajunnut heti. Kun on tottunut marraskuussa talsimaan edes päivät suorassa auringonvalossa tämä pohjolan harmaus kyllä vie veronsa. Kisu on vielä aurinkoakin enemmän kaivannut kotiväkeä ja kavereita siellä Himalajan juurella. 

Mutta kun ei vaan voi lähteä. Kisu aloitti urhean urakan syksyllä ja opiskelee suomenkieltä. Ja sieltä ei noin vain olla pois tai voi pudota kokonaan kelkasta. Sinänsä hienoa, että Suomi tarjoaa kaukaa tulleille sen mahdollisuuden, että saavat oppia kieltä ja tarjoavat vielä työharjoittelujen kautta mahdollisuuden työllistyä, jos opiskelija itse vaan on aktiivinen. Koko homman idea kun on kotouttaa ihmisiä tänne yhteiskuntaan. Mutta harmittavan lyhyitä loma-aikoja, kymmeneksi päiväksi joululomalla kun ei ole mitään järkeä lähteä niin kauas kuin Nepaliin. Ensi kesänä olisi kuukauden loma, mutta kun allekirjoittanut ei niille seuduille enää kesäkautena palaa (nimimerkillä kolme vuotta sitten heinäkuussa dengue kuume ja kaksi vuotta sitten heinäkuussa malaria …). 

Ja itselläkin on nuo työt. Pätkätyöläiselle ei talvilomia ehdi kertyä joten töissä aherretaan. Palkatonta olisin toki saanut mutta yksin ei sellaista viitsi viettää. Mielummin kerätään vähän isompi kassa ja ollaan sitten ensi kerralla pidempään. Mistä sitä tietää mitä ensi vuosi tuokaan tullessaan…!

Ja ei tämä vuosikausia pelkäämäni arkikaaan ole niin kamalaa.