Alku.

 

Tämän blogin piti startata jo toukokuussa, kun pahimmat työ- ja opiskelukiireet olisi selätetty. Suunnitelmissa oli seuraavaa: ostaisin menolipun Pariisiin hyvän ystäväni luokse, yrittäisin etsiä töitä ja opiskella siinä sivussa ranskaa, ja aloittaisimme ystäväni kanssa kirjoittamaan blogia elämästämme kolmenkympin kynnyksellä Pariisissa.

Mitä sitten tapahtuikaan?

Palasin kesäkuun alussa viikoksi Suomeen neuvottelemaan syksyn työkuvioista, ja jo muutaman päivän Helsingissä olon jälkeen huomasin klikkaavani jälleen menolipun Pariisiin. Kieltäydyin eräästä mielenkiintoisesta kesätyöprojektista ja päätin luottaa siihen, että saisin töitä Pariisista.

Ensimmäisen viikon aikana ystäväni (ja tämän blogin toisen kirjoittajan) Marjan kanssa laadimme cv:ni ja ”motivation lettren” ranskaksi. Lähetin lähemmäs 50 työhakemusta Fashion jobs -sivuston kautta ja hain muutenkin kaikkia mahdollisia paikkoja. 

Aluksi olin hyvinkin toiveikas. Sitten tuli eräs puhelinhaastattelu, josta en ymmärtänyt juuri mitään. Ranskaa olen siis opiskellut viimeksi viisi vuotta sitten: muutaman kurssin yliopistossa ja lukiossa. Sitten tuli seuraava puhelinsoitto henkilöstövuokrausfirmasta. Tästä keskustelusta ymmärsin jo huomattavasti enemmän. Sain kutsun haastatteluun. 

Kävin haastattelussa. Sain kuulla että tällä henkilöstövuokrausfirmalla olisi kyllä töitä, mutta minun pitäisi ensin parantaa ranskaani. Useaan otteeseen olen pohtinut, että mitä siellä koulussa aikoinaan on opetettu. Käytännönelämässä pelkkien kielioppisääntöjen tankkaamisella ei pitkälle pääse. 

Tässä vaiheessa iski epätoivo. Työn löytämin Pariisista auttavalla ranskan kielen taidolla olisi mahdotonta. Vai olisiko? Tästä kaikesta lisää.