Le week-end

Viikonloppu ja pitkästä aikaan oltiin oikein suomalaisittain ulkona. Siitä asti kun tulin Pariisiin, olemme Marjan kanssa etsineet rokkibaaria, jossa voisi myös tanssia. Uusi muusikkotuttavuus vinkkasi paikasta nimeltä Le Truskel. Jo kantapaikaksi muodostuneen Sans Souci -baarin jälkeen otimme taksin lähelle Le Truskelia.  

Le Truskel osoittautui juuri sopivan rähjäiseksi indiepaikaksi. Paikassa ovat aiemmin soittaneet muun muassa Peter Doherty, Bloc Party ja Au Revoir Simone. Ja mikä parasta, Le Truskeliin oli ilmainen sisäänpääsy. Ja täyttihän tämä rokkipaikka kahden suomalaisneidon odotukset: tanssittua tuli aamuviiteen. Porukka ei ehkä ollut niin coolia kuin olisi voinut odottaa. Mutta moni jututettava tuntuikin olevan ensimmäistä kertaa paikassa. Ehkä ne cooleimmat tyypit näyttäytyvät paikassa vain viikolla. 

Ahkerasti tanssitun yön jälkeen oli vuorossa illan tai tässä tapauksessa aamun ankein osuus. Emme onnistuneet saamaan lennosta taksia, joten jouduimme odottamaan ensin puoli tuntia ensimmäistä metrovuoroa. Ikuisuudelta tuntuvan kotimatkan aikana vaihdoimme kolme kertaa metroa. Olimme väsyneitä, humalaisia, nälkäisiä – ja takuulla säälittävä näky, kun nojasimme toisiimme metrossa vanhoine meikkeineen. Ennen viimeistä taistoa eli metropysäkiltä Marjan luo kipuamista nautimme kuin taivaanlahjana juuri auenneesta bakerystä uunituoreet croissantit. Viimein aamuseitsemältä tämä kaksikko kaatui siskonpetiin. Marjan passittaminen yläpetiin olisi ollut liian uhkarohkea yritys.

Havaintoja illasta:

– Kolmikymppisenä jaksaa, jaksaa tanssia, mutta harvoin. Lauantai-illan jälkeen tuskin pitkään aikaan tulee lähdettyä näin tosissaan ulos.

– Kuvan shotit eivät päätyneet tämän kaksikon suuhun. Tämä on totuus.

– Tanssiminen on niin terapeuttista ja ihanaa.

– Miksi seuraavana päivänä on niin melankolinen olo?!!

 

Muuta huomioitavaa:

– Marja uuden Diorin kynsilakan sävy Graphic Berry on niin upea!!

– Minulla on meneillään punainen kausi. Neule Zarasta. 

 

Satu xx