näkemistäni elokuvista oli tämä: Boyhood. 

Kun ystäväni lähti pariksi viikoksi Suomeen eheytyslomalla, sain lainaan hänen leffakorttiaan – ja pitihän sitä hyödyntää.

Eilen ennen elokuviin lähtöä arvoin niinkin typerän asian kanssa kuin, jaksanko istua paikoillaan ja katsoa lähes kolme tuntia kestävän leffan. Ja: mitä jos tulee pissahätä yms. (minulla on vessaneuroosi, ahdistun vieraissa paikoissa aina siitä, että missä vessa sijaitsee ja mitä reittiä sinne kuljetaan.) Onneksi tämä typerys sai raahauduttua sinne elokuviin (kun kerran ilmaiseksikin vielä pääsi!) ja katsomaan juuri tämän elokuvan.

Boyhood on puhdasta kultaa. Ihan mielettömän sympaattinen kasvutarina Maison-pojasta. Rakkautta ennen aamua ohjaajan, Richard Liklaterin, uusin on siinä mielessä poikkeuksellinen, että sitä on kuvattu 12 vuoden ajan samojen näyttelijöiden kanssa, eli elokuvasta todellakin välittyy tietty autenttisuuden tuntu. Boyhoodin kohdalla adjektiiveissa ei riitä potkua kuvaamaan sitä hyvänmielen määrää, mikä elokuvasta välittyi. Lähes kolme tuntia istuin (typerä) hymy huulillani…(Onneksi pimeässä kukaan ei tätä näe. Poikaystäväni jaksaa aina nauraa sille, kuinka eläydyn elokuviin ilmehtimällä.)

Elokuvan jälkeen laitoin luurit korvilleni (jostain syystä kuuntelin Beatlesia ja Bob Dylania) ja kävelin yksin Pariisin katuja lempeässä kesäillassa. Nyt yksinäisyys ei haitannut tippaakaan. Muiden syödessä ja kilistellessä lasejaan, minä painelin voimaannuttava kokemus rinnassani kotiin iltateelle. 

Tiivistäen: Tämä oli juuri se elokuva, jonka jälkeen huokaat (kliseisen) helpottuneena: elämäähän tämä vain on, minun elämääni – pienessä mittakaavassa, suuressa kosmoksessa. Se riittää, että sinulla on sydän paikallaan ja jaksat ihmetellä tätä maailmaa… tai jotain sellaista. Menkää katsomaan! Lupaan että ostat lipun mielettömän ainutlaatuiselle matkalle.

Elokuva tulee ensi-iltaan Rakkautta & Anarkiaa -festareilla 10.10. 

Kuvat: täältä