Terveiset näistä maisemista. 

Alors, myönnetään: olen erittäin huono bloggaaja. Syytän siitä Pariisia, joka on imaissut minut mukaansa seikkailusta toiseen. Viime päivityksen jälkeen on ehtinyt tapahtua niin paljon, että asunnollemme suunniteltu käsitekarttakartonki ei riittäisi tätä arsenaliinia avaamaan. Häpeällistä myöntää, mutta välillä minusta tuntuu että vietän vaihto-oppilasvuotta, tai luulen, että tältä se juuri olisi tuntunut, jos olisin aikoinaan lähtenyt vaihtoon. Mutta, koska en ole enää parikymppinen, on suorastaan röyhkeää tunnustaa, kuinka rempsakkaa elämää olen viimeiset kuukaudet viettänyt.

Siinä missä edellisessä postauksessa hehkutin ottavani hyvillä mielin vastaan uuden vuosikymmenen, alkoi elämässä lievä mahalasku-jakso. Kaikki alkoi juuri tuona syntymäpäiväni iltana  Le Bus Palladium -rockklubilta. Illan päätteeksi minun ja ystäväni puhelimet näpistettiin käsilaukuista. Ja jotta tilanteeseen saataisiin vielä enemmän dramatiikkaa, muutama viikko tämän jälkeen puhelimeni varastettiin toistamiseen, voidaan varmaan jo puhua huono-onnisuudesta?!! Itse asissa nyt pohdin: oliko sittenkään järkeä ostaa kolmatta iphonea?!! Sillä todennäköisempää lienee se, että se varastetaan täällä kuin että sitä ei varasteta.

Puhelinepisodin lisäksi olen sairastellut. Muutamaan otteeseen on kutsuttu lääkäri kotikäynnille. Täällä tosiaan iltaisin ja viikonloppuisin terveyskeskukseen raahautumisen sijaan lääkäri tulee kotikäynnille. Jälkimmäisellä kerralla oven taakse ilmestyi nuori mieslääkäri, joka istahti nukkekotimme (”The doll house, uusi nimitys miniatyyri studiollemme!) matalalle sohvatuolille selvästi huvittuneena asuntomme pienuudesta. Suomessa olen tottunut vakavamielisiin lääkäreihin, mutta täällä tunnelma oli ihan eri. Tämä ranskalaismies oli erittäin huumorintajuinen ja hauska, mutta silti asiallinen. Ja ennen kaikkea reilu. En vielä omistaa omaa carte vital -korttia, joten lääkäri kirjoitti reseptin ystäväni nimellä, niin että minun ei tarvinnut maksaa lääkkeistä. Juuri nämä pienet arkiset yksityiskohdat ja tapahtumat havahduttavat välillä pohtimaan kulttuurieroja Suomen ja Ranskan välillä. Ja tiedän, kaikki nämä havainnot tulisi kirjata ylös ennen kuin olen adaptoinut tämän kulttuurin täysin omakseni. 

Mutta palataanpa tähän hetkeen. Nyt olen taas voimavirtaa täynnä, pienet kolhut elämässä eivät tätä neitiä kaada. Naarmut ja arvet vain vahvistavat sitä, että minä selviydyn ja ennen kaikkea tunnen eläväni. 

Fiilistelevin tunnelmin:

Mikäli joku vielä tällä palstalla sattuu vierailemaan, niin todettakoon lyhyesti: hengissä ollaan. 

On kulunut jo yli puoli vuotta siitä, kun päätin kääntää uuden sivun elämässäni. Siinä missä ikätoverini vakiintuvat, ostavat asunnon ja lisääntyvät, minä tein täyskäännöksen. Muutin hyvän ystäväni luokse Pariisiin, pienen pieneen yksiöön ja päätin aloittaa elämäni täällä. Suomessa ollessani olin miettinyt lähtöä jo useamman vuoden ja toisinaan väsytin ystäväni loputtomalla jauhamisella siitä, kuinka haluaisin olla jossain muualla. Viimeisen lähtöpiikin sain viime keväänä työ- ja opiskelutaakan uuvuttamana.  

Ja voi pojat, mitä se elämä toi tullessaan. Tähän kuuden kuukauden jaksoon mahtuu elämää suurempi rakkaustarina ja sitä suurempi suru, uuden työpaikan löytäminen, uudet ystävät ja tietysti uskomaton Pariisi kaikkine seikkailuineen. Pitkään aikaan en ole kokenut olevani näin elossa. Totta kai Pariisi on näyttänyt useaan otteensa armottomat kasvonsa. Naisen rooli on ainakin tullut kovin selväksi: on oltava kaunis, älykäs ja menestynyt. Ulkoiset paineet laittavat välillä mielialan matalaksi, mutta lujasti vain painetaan eteenpäin. Periksi ei saa antaa. 

Pariisiin muuton jälkeen en tietysti ole voinut täysin irrottautua kotimaastani, vaan kuukausittain lennän Helsinkiin tekemään stailauksia, juttuja, kuvausjärjestelyjä ja hoitamaan opintojani kunniakkaasti loppuun. Mutta joka kerta kun kone starttaa Pariisista, minuun iskee suunnaton pakokauhu: en halua pois. Ja kun palaan Helsingistä takaisin Pariisiin, on oloni helpottunut. Sanomattakin selvää, että viimeinkin tämä rauhaton sielu on löytänyt paikkansa.

Ja miksi kaikki tämä avautuminen? Siksi, että tänään on elämäni viimeinen päivä ”2o ja jotain” -kategorian alla. Kyllä se pistää mietteliääksi ja laittaa pohtimaan omaa elämää. Luin jostain, että juuri kaksikymppisenä luodaan pohja tulevalle. Itse tunnen olevani vielä hyvin keskeneräinen. Pala palalta alan löytämään oman paikkani ja ymmärtämään enemmän itsestäni ja elämästä yleensäkin. Ja tulipahan ainakin yksi tavoite saavutettua ennen ”pyöreitä”: muutin ulkomaille. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, pitäisi elämässä uskaltaa tavoitella enemmän unelmia ja kuunnella itseään. Ja toisaalta myös hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Näitä oppeja noudattaen aloitan uuden vuosikymmenen.

Ja tämän tahtiin takuulla keinutaan huomenna…