Yleisesti ottaen en tiedä ranskalaisesta työmoraalista, mutta ainakin työpaikallani töitä paiskitaan nonstoppina ilman taukoja ja sellaisella paniikkivauhdilla että kyllä siinä juomalasit tahtoo lentää käsistä.

Muutaman illan epätoivoisen tarjoilemisen jälkeen minut passitettiin baarin puolelle valmistamaan drinkkejä, kahveja ja huolehtimaan baaritiskin asiakkaista. Viimeisten viikkojen aikana olen oppinut tekemään täydellisiä mohitoja sekunttikello otsalla jäämurskaa vatkaten käsipyörällä, tunnistamaan joukon periranskalaisia juomia, kuten kirin, monacon, panacheen, diabolo menthen – ne tutuimmat mainitakseni.  

Alkukankeuden jälkeen olen myös oppinut laskemaan oluthanasta juuri sopivan verran vaahtoa oluisiin. Ja vihdoinkin loputon viinilista kuulostaa tutulta: Kun tarjoilija huutaa baariin tilauksen, minä osaan ottaa kaapista oikean viinipullon. Yllättävän haastavaa toisinaan.  

Toisaalta kaikessa ystävällisyydessä ja kannustavassa ilmapiirissä olen myös saanut osakseni hirmupomon haukut kiireen keskellä, kun en ymmärrä tai osaa. Olen myös saanut kokea sen, mitä on olla osittain kielitaidoton ja ulkomaalainen ranskalaisessa työkulttuurissa: hommia paiskitaan minimipalkalla. Ja mikäli työ ei miellytä, jonossa on jo seuraava. Työvuorotkin ovat mitä ovat: töihin soitetaan tuntia ennen työvuoron alkua tai yhtäkkiä työvuoroja ei olekaan tarjolla.

Ja silti kaikki tämä: Uusi kulttuuri, Pariisi, uudet tuttavat ja ennen kaikkea kaupunki, johon en varmasti kyllästy koskaan. Haaste siitä, että haluan pärjätä täällä ja oppia kielen. Helpottunut fiilis siitä, että uskalsin tehdä tämän, enkä vain haaveillut. 

Aamukahdelta, työvuoron päätteeksi kun kävelen ”kotiin” tai otan taksin ystäväni luokse, öinen Pariisi lumoaa kerta toisensa jälkeen. Ei haittaa, että kädet on töiden jälkeen täynnä pieniä viiltoja ja olo kuin jyrän alle jäänyt, kun vapaalla voi huristella ympäri Pariisia skootterin kyydissä, vierailla Versaillesissa söpön muusikkopojan kanssa tai käydä kuuntelemassa ilmaiskonsertteja, kuten esimerkiksi tätä: