That’s life.

 

”That’s life”, totesi silloin tällöin tapailemani nuori kundi, kun utuisessa Carmenin elektrokellarissa törmättiin ja näin hänet liehittelemässä toista naista. Niinpä niin, kyllä nämä pariisilaiset miehet jaksavat hämmästyttää.

Mutta mikäpä siinä, tuumailin, kun istahdin taksin takapenkille yksin: näin on ihan hyvä. Ja kun taksi kurvasi Champs-Élyséen läpi ja taittoi viimein Riemukaaren eräästä haarasta kohti kotikatuani oloni oli jo huomattavasti parempi. Kotona laitoin lämmintä päälle ja sukelsin fiktion turvalliseen maailmaan. Luin nimittäin sellaisella vimmalla loppuun Emily Brontën Humisevan harjun, että siihen henkien ja tulisten tunteiden maailmaan ei tyhmiä ranskalaisukkoja mahtunut. 

Ja yöni nukuin levollisesti. Ilman kummituksia.

Seuraavana päivänä suuntasin rue de Rivolin englanninkielisiin kirjakauppoihin. Tarvitsin todellisuuspakoa ranskalaisesta arjesta (joskus näinkin). Erään kirjakaupan ikkunaan pysähdyin toviksi: koko näyteikkuna oli omistettu Sylvia Plathille –  suosikkirunoilijalleni. Olisin halunnut tarttua jok’ikiseen Plathin teokseen, tai hänen runoja, novelleitaan tai romaania käsitteleviin analyyttisiin teoksiin. 

Samalla pohdin Plathin traagista elämää naisena, äitinä, vaimona, runoilijana. Uhrautuminen, alistuminen, kamppailu – ja miksi!!! Itselleni Sylvia Plath on toiminut kiehtovana henkilönä, ehkä jopa myyttisenäkin hahmona. 2000-luvun alussa hamstrasin ulkomaamatkoiltani pinon Plathin teoksia tai hänen teoksiaan käsittelevää kirjallisuutta. Ja niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, toimi Plath eräänä inspiraatiotekijänä, kun parikymppisenä päätin kääntää kelkkani sosiaalipolitiikan opinnoista yleiseen kirjallisuustieteeseen.

 

Näihin poettisiin sanoihin katoan tänä iltana:

 

 

”Out of the ash

I rise with my red hair

And I eat men like air.”

– Sylvia Plath, Lady Lazarus (1962)

 

– Itseironiaa…