VAUHDILLA.

 

Terveiset näistä maisemista. 

 

Alors, myönnetään: olen erittäin huono bloggaaja. Syytän siitä Pariisia, joka on imaissut minut mukaansa seikkailusta toiseen. Viime päivityksen jälkeen on ehtinyt tapahtua niin paljon, että asunnollemme suunniteltu käsitekarttakartonki ei riittäisi tätä arsenaliinia avaamaan. Häpeällistä myöntää, mutta välillä minusta tuntuu että vietän vaihto-oppilasvuotta, tai luulen, että tältä se juuri olisi tuntunut, jos olisin aikoinaan lähtenyt vaihtoon. Mutta, koska en ole enää parikymppinen, on suorastaan röyhkeää tunnustaa, kuinka rempsakkaa elämää olen viimeiset kuukaudet viettänyt.

Siinä missä edellisessä postauksessa hehkutin ottavani hyvillä mielin vastaan uuden vuosikymmenen, alkoi elämässä lievä mahalasku-jakso. Kaikki alkoi juuri tuona syntymäpäiväni iltana  Le Bus Palladium -rockklubilta. Illan päätteeksi minun ja ystäväni puhelimet näpistettiin käsilaukuista. Ja jotta tilanteeseen saataisiin vielä enemmän dramatiikkaa, muutama viikko tämän jälkeen puhelimeni varastettiin toistamiseen, voidaan varmaan jo puhua huono-onnisuudesta?!! Itse asissa nyt pohdin: oliko sittenkään järkeä ostaa kolmatta iphonea?!! Sillä todennäköisempää lienee se, että se varastetaan täällä kuin että sitä ei varasteta.

Puhelinepisodin lisäksi olen sairastellut. Muutamaan otteeseen on kutsuttu lääkäri kotikäynnille. Täällä tosiaan iltaisin ja viikonloppuisin terveyskeskukseen raahautumisen sijaan lääkäri tulee kotikäynnille. Jälkimmäisellä kerralla oven taakse ilmestyi nuori mieslääkäri, joka istahti nukkekotimme (”The doll house, uusi nimitys miniatyyri studiollemme!) matalalle sohvatuolille selvästi huvittuneena asuntomme pienuudesta. Suomessa olen tottunut vakavamielisiin lääkäreihin, mutta täällä tunnelma oli ihan eri. Tämä ranskalaismies oli erittäin huumorintajuinen ja hauska, mutta silti asiallinen. Ja ennen kaikkea reilu. En vielä omistaa omaa carte vital -korttia, joten lääkäri kirjoitti reseptin ystäväni nimellä, niin että minun ei tarvinnut maksaa lääkkeistä. Juuri nämä pienet arkiset yksityiskohdat ja tapahtumat havahduttavat välillä pohtimaan kulttuurieroja Suomen ja Ranskan välillä. Ja tiedän, kaikki nämä havainnot tulisi kirjata ylös ennen kuin olen adaptoinut tämän kulttuurin täysin omakseni. 

Mutta palataanpa tähän hetkeen. Nyt olen taas voimavirtaa täynnä, pienet kolhut elämässä eivät tätä neitiä kaada. Naarmut ja arvet vain vahvistavat sitä, että minä selviydyn ja ennen kaikkea tunnen eläväni. 

Fiilistelevin tunnelmin: