Elämä sanoo: Pysähdy ja sitten kun pysähdyt (vaikkapa nyt sairastamaan), niin nukuttuasi kunnon yöunet voit ehkä paremmin sen vaivan kanssa, johon antibiootit on määrätty, mutta muuten olo onkin sitten kuin joku olisi yön aikana käynyt nuijimassa vähän lihaa mureaksi. Eli ömmömmömmön äklynsössön vaan itselleni ja kaikille, ja jos zombit syövät kerran aivoja niin tällä hetkellä olen turvassa. 😀 Vertyyhän sitä pikkuhiljaa, varsi ja aivot, kun jaksaa venytellä. Sade kun vielä hetkeksi loppuisi niin pääsisin hortoilemaan ulos koiran kanssa, mielellän nyt kun on vielä pimeää.

Syksyssä hyviä asioita: Pimeys, sade, kynttilät, kaakao, sohvannurkka peiton alla, rauhalliset hiljaiset illat pehmeässä valossa, kosketukset, lämpö, tunnelmavalot (en sano jouluvalot, en), sekä se että saa pukea villasukat, tämmöinen kuuma kuin minä.

Syksyssä huonoja asioita: Pöpöt. Märkyys (ei siinä, muttakun tuo yksi ei mene paskalle jos maa on märkä). Ja. Hmm. Mainitsinko pöpöt? O.o No, sitten vielä, yksi turhauttava asia syksyssä: Tämä hemmetin vuoristoratapää, jonka kyydissä on muutenkin hieman vaikeahko pysyä, saatikka sitten syksyisin kun heittelehtii puolelta toiselle ihan supervauhtia, jos en pidä varaani.

Onnekseni osaan nykyään paremmin ja paremmin tunnistaa ja ennakoida olojani ja tunteitani, jolloin maailmansurkeinjapienin-olokin on ihan käsiteltävissä, sen voi vain antaa olla, mennä peiton alle, syödä suklaata, nukahtaa ja tietää että seuraavana aamuna on todennäköisesti parempi.

Ihmiset on hölmöjä kun kuvittelevat että pitää olla vahva. Tai no, tottakai pitää olla vahva, että selviää elämässä siihen hetkeen asti kun ei sitten enää selviä, MUTTA, mitä se vahvuus on, kullannuput? Sitäkö ettei ikinä kaadu, sitäkö ettei ikinä itke, sitäkö että kieltää omat heikkoutensa ja vikansa ja virheensä niin tehokkaasti, ettei enää itsekään tunnista niitä -> niistä tulee jokin pelottava, suuri, tuntematon möykky, jota pitää vältellä kaikin mahdollisin keinoin, ettei sen alle muserru. Ja, jos joku toinen uskaltaa esittää rakentavaa kritiikkiä, ja siis ihan asiallista rakentavaa kritiikkiä, niin voi helvetti sitä, sitten äkkiä piikit pystyyn, selän kääntö, taistele tai pakene – moodi päälle, kaikki puolustukset ylös. Silloinkin, kun tosiasiassa ei ole mitään miltä puolustautua. Se on niin sääli, niin monen ihmisen elämä menee enempi tai vähempi hukkaan, eivätkä he (me) ymmärrä että

-epäonnistumisista oppii parhaiten, kunhan niiden ei anna nujertaa
-virheitä täytyy tehdä, jotta voi tietää tulevassa, mitä ei kannata tehdä
-ei ole tärkeää kaatuuko, vaan se että nousee ylös, ja,
-arvet, näkymättömätkin, ovat kartta ihmisen elämään, ihmiseen
-kaikki ihmiset ovat aivan yhtä hyviä tai aivan yhtä huonoja kuin sinä (minä),
lähtökohtaisesti
-se, jos joku on ”täydellinen”, tarkoittaa usein sitä, että hän on lähes kaikkea muuta
-peilissä näkyvät ne kasvot jotka siellä näkyvät, mutta ne on syytä opetella tuntemaan
niin, että voi sanoa, hei, tuossa olen minä, ja tarkoittaa sitä.

Ok, enough of this positive shit? *grins* On tärkeää muistuttaa itseään monista asioista usein, jos haluaa säilyttää hymyn suupielissä ja ainakin ajoittaisen rauhan sisällään, koska ihminen on kiittämätön ja se mitä on opittu, on yleensä syöpynyt selkäytimiin, eikä uutta ole niin helppoa omaksua, enkä minä ole sen kummempi kuin kukaan muukaan, josta johtuen unohdan helposti ja varsinkin jonkun heikkouden keskellä yritän lipsua vanhoihin kaavoihini ja ajatusmalleihini, jotka on tuhoisiksi todettu ja joihin en enää suostu menemään.

Eli, se tästä, tuosta ja siitä, ja miksihän minä kirjoitan niinkuin tätä jo joku lukisi. Kaiketi koska ajattelenkin niin. Käyn itseni kanssa hiljaisia dialogeja (joskus toki äänekkäitäkin) ja jotenkin ajatukseni ovat voimakkaampia kun osotan ne ulospäin, siten kuten kertoisin ne ystäville, terapeutille (mikä mainio nainen), tai kenelle nyt milloinkin satun kertomaan.

Loppuun vielä:

Päivän biisiksi Youtubesta Orla Gartlandin Postcards.

Ensimmäinen kerta, ensimmäinen sivu. En olekaan pitkään aikaan kirjoittanut blogia, saahanpas nähdä mitä tästäkin tulee, todennäköisesti pidäkkeetöntä aivollista oksennusta kuten aina tähänkin mennessä. Kiitos uudelle ystävälle, joka nämä sivut minulle vinkkasi, kuulostaa hyvältä vuodattaa päästään heti aamusta turha roina ulos, silloinpa se ei vaivaile päivän aikana niin paljon.

Asioita jotka mietittyvät nyt: Miksi näin unta että miehellä oli huumeita (jotka antoi jollekin toiselle) ja joku paperimytty jonka sisässä lääkkeitä, joista minä muka jotenkin ”vahingossa” (muistan kun unessa mietin ”Oho”) söin yhden ja jonka mies sanoi olevan jotain *******paamia, joku helvetin omituinen nimi, ja jonka muka piti olla todella vahva ja jolla piti olla todella epämiellyttäviäkin vaikutuksia. Yritin oksentaa ja niin helppoa kuin se minulle yleensä onkin, unessa ei tapahtunut kertakaikkiaan mitään, en saanut sisuksistani ulos edes kunnollisia yökkäyksiä, siitä itse asiaa, ja tunsin kuinka pää rupesi tilttimään, ihmisten silmät muuttuivat sellaisiksi ”demoni”-silmiksi näissä uusissa riivajaiselokuvissa, joiden suurin arvo tuntuu olevan niihin käytetyissä erityisefekteissä, jos tuijotin heitä liian pitkään, ja kaikki muutenkin vääristyi näyttämään hyvin paljon siltä, miltä joskus vuosia sitten unettomuusaikanani, ja nurkissa oli niitä aivan erityisiä varjoja, ja päädyin vain paniikinomaisesti puristamaan silmiäni kiinni, kunnes muka heräsin, paitsi että heräsin unessa unesta ja makasin miehen vieressä sängyssä, puheeni sammalsi, kello oli 03.03 ja koetin hirveästi tuolle miehiselle selittää, että olen unessa syönyt jonkun sen ”vaarallisen” pillerin ja jostain hiton syystä se nyt tuntuu tulevan todellisuuteen se vaikutus, ja kello oli 03.04, ja mies väitti kivenkovaan että ei, että kyllä me olimme ajelulla ja söin aivan oikeasti sen pillerin, että tulimme kotiin ja portaissa matkalla ylös huusin muka kuin hullu, ja että meidän perässämmä kuului askelia jotka pysähtyivät kun mekin pysähdyimme, ja kello oli 03.05 ja mies ei katsonut minuun päin ja nurkissa oli vieraita varjoja ja sängyn alta kuului kuin rottien kynsien rapinaa mutta rottani olivat häkissään ja pelkäsin niin saatanasti enkä pystynyt sulkemaan silmiäni. Ja sitten minä heräsin ja kello oli 03.10 ja vaikka minulla oli hirveä pissihätä, niin kesti vartin ajan ennenkuin uskalsin vessaan, huolimatta olohuoneessa paistavasta tähtivalaisimestani, huolimatta siitä ettei oloni ollut sekava, kauhuinen vain sen verran aikaa, ennenkuin sain rauhoituttua.

No. Se oli vain unta. Olen hieman huolissani itsestäni, tosin. Pitäisi kaiketi hankkia joitakin unilääkkeitä, mutta en tiedä sitten, en millään tahtoisi bentsoja systeemeihini kun eivät ne kunnolla edes aja asiaansa, niitä joutuu sitten syömään niin pirun paljon, mokomat luontaiset toleranssit.

Mitähän tässä muuta. Onneksi on kuitenkin niin tavattomasti onnea tässä maailmassani, minulla on koti, on katto on sänky on ruokaa on lämpö, on lemmikit ja mies, joka jaksoi rämpiä läpi viimeisimmän mustani kun lähes lakkasin olemasta, vaikka olimme kuitenkin tunteneet paremmin vasta niin vähän aikaa. Olen ikuisesti kiitollinen, toivon sydämeni pohjasta että onnistun tällä kertaa, että onnistumme, ettei mikään typerä triviaali asia ainakaan meitä erota.
Olen kiitollinen perheestäni, rakkaat äitini, isäni, siskoni veljeni, minun kotini ja minun turvani,
ja olen kiitollinen rakkaista ystävistäni, loistavista, parhaimmista, kauneimmista kultahipuistani, aarteistani, teistä jotka jaksatte katsella kun sekopallona pyörin vuodesta toiseen eteenpäin ja yritän kehittää itseäni käyttäen peilinä omankuvani lisäksi teitäkin, keitä muita voi paremmin käyttää peilinä kuin niitä, joille voi aivan täysin olla oma itsensä, voi silloinkin kun on vain pieni, surullinen, eksynyt pilvi kaaosta katoamassa tähän maailmaan tai maailmankaikkeuteen.
”Ofcourse I feel too much. I am an universe of exploding stars.”
Ja silti voin tulla ovillenne, voin vaikka mikä olisi, eikä minun tarvitse pelätä että minut nauretaan pois, hiljennetään, väheksytään huonoksi, näkymättömäksi, arvottomaksi.

Huuh. Noniin. EI nyt itketä kuitenkaan, sotamaalaukset leviävät muuten ja kohta pitäisi kuitenkin mennä töihin. Ehkäpä tämä ensimmäinen postaus olisi tässä sitten, olipashan mukava kirjoitella. Kuitti, kiitos, ja hei.

-B