Keksiviikkoa

Elämä sanoo: Pysähdy ja sitten kun pysähdyt (vaikkapa nyt sairastamaan), niin nukuttuasi kunnon yöunet voit ehkä paremmin sen vaivan kanssa, johon antibiootit on määrätty, mutta muuten olo onkin sitten kuin joku olisi yön aikana käynyt nuijimassa vähän lihaa mureaksi. Eli ömmömmömmön äklynsössön vaan itselleni ja kaikille, ja jos zombit syövät kerran aivoja niin tällä hetkellä olen turvassa. 😀 Vertyyhän sitä pikkuhiljaa, varsi ja aivot, kun jaksaa venytellä. Sade kun vielä hetkeksi loppuisi niin pääsisin hortoilemaan ulos koiran kanssa, mielellän nyt kun on vielä pimeää.

Syksyssä hyviä asioita: Pimeys, sade, kynttilät, kaakao, sohvannurkka peiton alla, rauhalliset hiljaiset illat pehmeässä valossa, kosketukset, lämpö, tunnelmavalot (en sano jouluvalot, en), sekä se että saa pukea villasukat, tämmöinen kuuma kuin minä.

Syksyssä huonoja asioita: Pöpöt. Märkyys (ei siinä, muttakun tuo yksi ei mene paskalle jos maa on märkä). Ja. Hmm. Mainitsinko pöpöt? O.o No, sitten vielä, yksi turhauttava asia syksyssä: Tämä hemmetin vuoristoratapää, jonka kyydissä on muutenkin hieman vaikeahko pysyä, saatikka sitten syksyisin kun heittelehtii puolelta toiselle ihan supervauhtia, jos en pidä varaani.

Onnekseni osaan nykyään paremmin ja paremmin tunnistaa ja ennakoida olojani ja tunteitani, jolloin maailmansurkeinjapienin-olokin on ihan käsiteltävissä, sen voi vain antaa olla, mennä peiton alle, syödä suklaata, nukahtaa ja tietää että seuraavana aamuna on todennäköisesti parempi.

Ihmiset on hölmöjä kun kuvittelevat että pitää olla vahva. Tai no, tottakai pitää olla vahva, että selviää elämässä siihen hetkeen asti kun ei sitten enää selviä, MUTTA, mitä se vahvuus on, kullannuput? Sitäkö ettei ikinä kaadu, sitäkö ettei ikinä itke, sitäkö että kieltää omat heikkoutensa ja vikansa ja virheensä niin tehokkaasti, ettei enää itsekään tunnista niitä -> niistä tulee jokin pelottava, suuri, tuntematon möykky, jota pitää vältellä kaikin mahdollisin keinoin, ettei sen alle muserru. Ja, jos joku toinen uskaltaa esittää rakentavaa kritiikkiä, ja siis ihan asiallista rakentavaa kritiikkiä, niin voi helvetti sitä, sitten äkkiä piikit pystyyn, selän kääntö, taistele tai pakene – moodi päälle, kaikki puolustukset ylös. Silloinkin, kun tosiasiassa ei ole mitään miltä puolustautua. Se on niin sääli, niin monen ihmisen elämä menee enempi tai vähempi hukkaan, eivätkä he (me) ymmärrä että

-epäonnistumisista oppii parhaiten, kunhan niiden ei anna nujertaa
-virheitä täytyy tehdä, jotta voi tietää tulevassa, mitä ei kannata tehdä
-ei ole tärkeää kaatuuko, vaan se että nousee ylös, ja,
-arvet, näkymättömätkin, ovat kartta ihmisen elämään, ihmiseen
-kaikki ihmiset ovat aivan yhtä hyviä tai aivan yhtä huonoja kuin sinä (minä),
lähtökohtaisesti
-se, jos joku on ”täydellinen”, tarkoittaa usein sitä, että hän on lähes kaikkea muuta
-peilissä näkyvät ne kasvot jotka siellä näkyvät, mutta ne on syytä opetella tuntemaan
niin, että voi sanoa, hei, tuossa olen minä, ja tarkoittaa sitä.

Ok, enough of this positive shit? *grins* On tärkeää muistuttaa itseään monista asioista usein, jos haluaa säilyttää hymyn suupielissä ja ainakin ajoittaisen rauhan sisällään, koska ihminen on kiittämätön ja se mitä on opittu, on yleensä syöpynyt selkäytimiin, eikä uutta ole niin helppoa omaksua, enkä minä ole sen kummempi kuin kukaan muukaan, josta johtuen unohdan helposti ja varsinkin jonkun heikkouden keskellä yritän lipsua vanhoihin kaavoihini ja ajatusmalleihini, jotka on tuhoisiksi todettu ja joihin en enää suostu menemään.

Eli, se tästä, tuosta ja siitä, ja miksihän minä kirjoitan niinkuin tätä jo joku lukisi. Kaiketi koska ajattelenkin niin. Käyn itseni kanssa hiljaisia dialogeja (joskus toki äänekkäitäkin) ja jotenkin ajatukseni ovat voimakkaampia kun osotan ne ulospäin, siten kuten kertoisin ne ystäville, terapeutille (mikä mainio nainen), tai kenelle nyt milloinkin satun kertomaan.

Loppuun vielä:

Päivän biisiksi Youtubesta Orla Gartlandin Postcards.