Ruotsin rasisistista ulostuloista tunnettu puolue SD, eli Ruotsidemokraatit, aloitti Tukholman metroasemilla mainoskampanjan, jossa he muun muassa pahoittelevat englanniksi maan kehnoa tilaa, sillä kaduilla on kerjäläisiä. SD:n viestinä valtavissa mainoksissa on muun muassa se, että pakotettu kerjääminen on ongelma Ruotsissa, ja että kansainväliset jengit hyötyvät ihmisten epätoivosta. Norjalaisen tutkimusryhmän mukaan Pohjoismaisten romanikerjäläisten keskuudessa ei esiinny järjestelmällistä pakotettua kerjäämistä. Ruotsin radion suomenkielisen kanavan Sisuradion (jolla myös itse työskentelen) jutun aiheesta voit kuunnella tästä.

En ota tässä sen kummemmin nyt kantaa siihen, onko kerjääminen Ruotsissa järjestelmällisen systeemin alaista vai ei, enkä esitä parannusehdotuksia tilanteeseen. Haluan enemmänkin kertoa omasta henkilökohtaisesta jokapäiväisestä kokemuksestani aiheen tiimoilta.

Kun muutin tänne, huomasin, että kaduilla on huomattavasti enemmän kerjääviä ihmisiä kuin Suomessa. Niin juuri, ihmisiä. En koe sitä mitenkään erityisen ahdistavana. Koen ahdistavana sen, että heidät ohitetaan näkymättömiksi, koen ahdistavana sen, että Pohjoismaissa tienää kerjäämällä paremmin kuin heidän kotimaassaan työskentelemällä, koen ahdistavana sen, että jollekin paras vaihtoehto elämässä on nukkua kadulla Tukholmassa.

En ole antanut rahaa kuin vain kerran. Muita hyödykkeitä olen joskus ostanut. Olen antanut ruokaa, olen ostanut shampoota, olen tarjonnut nakkisämpylän. Työmatkani varrella istui alkukesästä eräs iäkkäämpi nainen aina samassa kohdassa kerjäämässä. Parin viikon ajan tervehdin häntä, katsoin silmiin ja hymyilin, ja hän hymyili takaisin. Ensimmäiset pari viikkoa hän ei pyytänyt mitään, hymyili vain ja tervehti. Hän tunnisti minut, ja minä tunnistin hänet. Muutaman viikon kuluttua hän sitten pyysi minua eleellä luokseen. Emme tietenkään puhuneet samaa kieltä, mutta hän pyysi minua ostamaan shampoota. Neuvottelimme hetken, ja painelin sitten kauppaan. Jos toinen nainen pyytää minulta shampoota, niin totta vieköön minä voin sitä hänelle ostaa. Voi olla, että jossain on nyt järjestäytyneen rikollisliigan pomo hiukset putipuhtaina, eikä naiselle jäänyt käteen mitään. Uskallan epäillä. Jos minulla on varaa käydä ravintolassa ja miettiä minuuttikaupalla, minkälaista kastiketta haluan salaattiini, on minulla myös varaa ostaa siskolle shampoota kerran vuodessa.

Kun matkustan aamuyöllä taksilla töihin, näen kuinka ihmiset ovat käpertyneet vilttien, peittojen ja takkien alle ostoskeskusten syvennyksiin sateensuojaan nukkumaan. Mietin, miten erilaista elämää elämme. Että jollekin on oikeasti parempaa asua kadulla ja kohdata se kaikki ylenkatsominen, ohikatsominen, vilkuilu ja väistäminen, puhumattakaan siitä, kuinka vaikeaa paperitta eläminen on, puhumattakaan siitä kadulla nukkumisesta.

Kukaan ei ole koskaan käyttäytynyt aggressiivisesti minua kohtaan. Kerran meinasi palaa hermo, kun eräs tyttö sinnikkäästi istui kymmenen minuuttia samassa pöydässä, kun söin ulkona falafelrullaa. Olin juuri ostanut hänen seurueeseensa kuuluvalle kerjäläisnaiselle ruokaa, ja yritin selittää, että en voi ostaa kaikille. En kuitenkaan suuttunut. Näin hänen strategiansa, jolla hän yritti saada minut potemaan huonoa omatuntoa siitä, että söin hänen naamansa edessä. Voin kertoa, että ei sitä ruokaa ollutkaan niin helppoa niellä, mutta en nähnyt syytä ruveta huutamaan. Tiedän, että en voi ostaa omatuntoani puhtaaksi, muuten saisin tyhjentää koko tilini kauppojen ovilla. Olen tarpeeksi kovanaama sietämään omaa hyväosaisuuttani.

Työpaikkani oven edessä päivystää kerjäävä nainen, joka ei voi olla paljoa yli kolmenkymmenen. Tervehdin häntäkin joka aamu, ja hymyilen hänelle. Työpaikan ovesta kulkee päivittäin satoja ihmisiä, ja suurin osa ei noteeraa häntä mitenkään. Ehkä minunkaan ei pitäisi. Hän oli poissa oven edestä muutaman viikon tämän kesän aikana, ja jotenkin ehdin jopa huolestua. Mietin, mitä hänelle on käynyt, miksei hän enää ole siinä. Onko hänelle sattunut jotain pahaa? En voi sanoa, että olin iloinen siitä, että hän tuli takaisin, mutta jossain kohtaa sisimmässäni tunsin myös helpotusta. Olen kerran antanut hänelle rahaa, sen jälkeen kun näin erään naisen kohtelevan häntä kuin koiraa. Raha ei tietenkään korvaa mitään nöyryytystä, jota kadulla päivänsä viettävät naiset kohtaavat, mutta halusin jotenkin viestittää, että en ollut samaa mieltä kuin tuo toinen ihminen, joka asetti itsensä korkeammalle jalustalle. Yritin ostaa omantuntoni puhtaaksi. Ei se oikeastaan toimi, mutta en koe, että voin tehdä paljoa muutakaan.

Toki näen myös niitä, jotka noteeraavaat naisen. Ruotsalaiset antavat mielestäni muutenkin enemmän rahaa kerjäläisille kuin suomalaiset. Jotenkin tähän maahan on iskostettu se, että toista autetaan. Suomessa kadulla kaljarahaa kerjäävä alkoholisti saa helpommin rahaa kuin romaninainen. En tiedä mikä isänmaallinen idea siinä on taustalla, mutta kyllä minä ostan mieluummin shampoota kuin annan rahaa viinaan. Ei siinä, kyllä minä sitä viinakerjääjää katson myös silmiin. Kadulla päivittäin istuminen käy työstä. Se ei ole kunniallisinta työtä, minkä keksin, mutta sillä nämä ihmiset hankkivat tulonsa, joten kai se on sitten elinkeino. 

On päiviä kun en jaksa. Silloin tuijotan puhelintani, katson ohi, kävelen pois. Yritän oikeuttaa oman etuoikeutetun asemani; minä olen tehnyt töitä tämän kännykkäruudun eteen, johon pakenen pyytävää katsetta. Sanon myös itselleni; ethän katso muitakaan vastaantulijoita aina silmiin, miksi katsoisit kerjäläisiä? Myönnän, että jos kävelen ns. tuntemattomilla huudeilla, käytän anonymiteettiäni hyväkseni, ja kävelen ohi ilman katsekontaktia. Mutta usein kulkemillani reiteillä en voi painaa päätäni alas, sillä muistan ne kasvot, ja ne muistavat minut.

En edes tiedä teenkö oikein, mutta haluan kertoa tämän. Se on välillä helvetin raskasta, ja laittaa mieltä matalaksi, mutta usein saan takaisin hymyn. En ole mikään pyhimys, enkä pidä itseäni parempana ihmisenä. Haluan silti näyttää kerjäävälle ihmiselle, että olen huomannut sinut. Et ole minulle näkymätön. Vaikka en antaisi sinulle mitään muuta, en vie sinulta pois tunnistamisen oikeutta. SD:n mainoskampanja puhuu kokonaisen ihmisryhmän ohi, eikä kukaan heistä varmasti katso silmiin sitä ”ongelmaa”, josta he omalla oikeudellaan levittävät bannereita asemille.