Yksinäisyydestä ja juhlista

Täällä läksyvuorien alla, saarella jossa en tunne ketään, voi olo käydä välillä yksinäiseksi. Varsinkin verrattuna elämään Tampereella, jossa ympärilläni oli jatkuvasti ihmisiä. Teatteri-ihmisenä, kimppakämppäihmisenä ja seurustelevana ihmisenä on outoa herätä aamulla yksin, ja tulla illalla tyhjään kotiin.

Lähelläni ei asu ketään, kenet voisin soittaa teelle kylään. Ei tämä kaukana Tukholman keskustasta ole, mutta jonkinlainen prosessi tänne pääseminen silti on. Ne pitkät aamiaiset Tampereen kommuunissa kämppisten kanssa nousevat aivan uuteen arvoon tässä hiljaisessa huoneistossa. 

Arvostan myös tätä mahdollisuutta yksinäisyyteen. En osaisi keskittyä kouluhommiini, jos koko ajan pitäisi pitää seuraa jollekin. Elämän rytmitys on täysin itsestä kiinni, mikä on myös ollut suuri oivalluksen paikka, uusien opiskelutekniikoiden kehityspiste. Voin hyvällä omallatunnolla lukea artikkeleita ja kirjoja aamusta iltaan, eikä kukaan ihmettele, olenko pistänyt päätäni ulos. Vastaus on, että kyllä olen. Pitkät lenkit Lidingön vehreissä maisemissa ovat pelastukseni. Löysin läheltä myös ulkosalin, jossa on tukeista tehtyjä ”kuntosalilaitteita”. Aivan huippu paikka purkaa turhautumista läksyihin, ikävään tai tunteeseen, että pitäisi nyt elää jotenkin enemmän. Vaikka elän kokoajan! Nautin jokaisesta askeleesta jonka otan tämän kaupungin kamaralla! Mikä ihme siinä sitten on ongelmana? Pitäisi vissiin olla kokoajan tekemässä jotain benji-hyppyjä vodkapullo kädessä, hevosnaamari päässä.

Olen aina ollut itsenäinen ihminen, ja lähteminen on aina ollut helppoa. Pelottava tunne on siis se, että on jo hieman alkanut juurtua jonnekin, eli Tampereelle. Siellä ovat kuitenkin tärkeät yhteisöni ja ihmissuhteeni, ja se moninainen kulttuurikenttä, joka kuitenkin on tarpeeksi tiiviissä paketissa. Tukholman kaltaisen kaupungin laajuus on sen ilo ja sen suru. Ilo on kävellä katuja pitkin, ihastella upeita taloja, kujia, käydä kahviloissa ja keikoilla jotka pitävät hengissä. Suru on se, että en voi mitenkään tietää mistä kaikesta jään paitsi, etten ehdi tutustua kaikkeen. Tämä ei todellakaan ole mitään lomailua, vaan ankaraa työtä sekä yliopistolla että radiossa. Apua!

En kuitenkaan ole täysin hautautunut globalisaation ja median tutkimisen vyöryyn, vaan olen myös käynyt ulkoiluttamassa itseäni. 

Kuten äitini aina neuvoi minua lapsena, Tove Janssonin Kuka lohduttaisi Nyytiä? -kirjan mukaisesti: Ei kukaan sinua huomaa ellet itse mene mukaan!

Viime viikonloppuna Suomi-kaverini Arttu ja Miikka tulivat Tukholmaan helpottamaan tyhjän kämpän syndroomaani. Perjantai kului Lidingössä ja Södermalmilla, syötiin hyvin ja Arttu shoppaili.

Tunnustus: en ole koskaan syönyt ravintolassa yhtä hyvää ruokaa kuin yllä näkyvässä Gossipissa. Bengalilaista katutaivasta Södermalmin sydämessä. Miikan kanssa jaoimme jokapäiväisen naanimme.

Illalla pojat menivät Naleniin katsomaan reggae-keikkaa, ja minä menin Finlandsinstitutenille katsomaan lemppariani, Joose Keskitaloa. Kyllä universumi helli minua, kun toi Joosen luokseni Tukholmaan. Joosen lisäksi illassa esiintyi Woodlands-niminen ruotsalaisbändi, ja täytyy sanoa, että oli helvetin kovaa musiikkia. Bändin musiikki oli jonkinlaista stoner-folkia ja bluesahtavaa rockia, kolmen todella taitavan muusikon käsissä. Siisteintä Woodlandsissa on se, että vokalisti ja kitaristi on nainen, ja millainen nainen! Soitti kitaraa aivan todella armottomalla ja groovella otteella, aivan todella maaginen esiintyjä ja vielä lauloikin hyvin. Olin niin onnellinen. Livemusiikki antaa virtaa aina viikoksi eteenpäin. Joose ja Arwi Lind esiintyivät Woodlandsien jälkeen. He toimittivat luotettavan, lämpimän tunnelman hämärästi valaistuun, ruusupuun oksilla ja peuransarvilla koristeltuun huoneeseen. Paikalla oli muutamia tuttuja Tukholman Suomalaisten Opiskelijoiden seurasta, ja uusiakin tuttavuuksia tuli tehtyä. Ensi kuussa keikalla on DxxxaD ja Hzzzt, eli sinne!

Lauantaina viikko sitten lähdettiin poikien ystävän Kristinin luokse Uppsalaan juhlimaan Kristinin läksiäisiä. Hän on lähdössä Ugandaan vaihto-opiskelemaan. Minun olisi pitänyt olla kotona viikonloppu, kirjoittamassa esitelmää maanantain luennolle. Sen sijaan sysäsin esitelmän syrjään ja lähdin Uppsalaan. Kuinka usein muka saa kutsun kunnon ruotsalaisiin kotibileisiin?

Aloitimme kemut hyvin perinteisen ruotsalaisella tavalla; spagettipäivällisellä, soijakastikkeella! Ihanat, turvalliset lastenkekkerit, ennen kuin siirrytään tositoimiin.

Juhlat olivat huikeat, beer pongista poliittisiin keskusteluihin. Ehdoton huippuhetkeni oli väittely kahden ruotsalaisen kundin kanssa. Sanoin ensin virheellisesti, että Braveheartin näyttelijä on Bruce Willis, vaikka se onkin Mel Gibson. Pojat olivat kauhuissaan, mutta selitin, että kaikkihan sekoittavat Mel Gibsonin ja Bruce Willisin (minä ainakin, aina). Eivät uskoneet, joten päätimme ottaa pienen empiirisen tutkimuksen aiheesta. Kysyimme neljältä ihmiseltä, kuka näyttelee pääosaa Braveheartissa. KOLME VASTASI BRUCE WILLIS? Finland 1 – Ruotsi 0.

Juhlien emäntä Kristin ja viiksipilli.

Flip the cup ja Miikan photobomb.

Arttu oli tietenkin taas bileiden suvereenein parkettien partaveitsi.

Niin ja se esitelmä mikä mun piti tehä maanantaiksi, tein sitä koko sunnuntain, kunnes OpenOffice kaatui keskellä yötä ja kadotti kaiken. Always save your files in between! Onneksi professori ilmoitti siirtäneensä mun esitelmän torstaille. Universumi oli taas mun puolella!

Tänä torstaina kaverini, huikea ruotsalainen mimmi Ida kutsui minut yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan bileisiin yliopistoalueelle. Täällä eri ainejärjestöillä on kampusalueella omat talonsa, hulppeat huvilat, joissa järjestöt järjestävät bileitä. No, kyseessä oli aika perinteinen vaihtarisekoiludisko. Itsellä ei ole viime aikoina oikein ollut sellaista kreisibailufiilistä, ja tuollakin desibelit lähinnä ottivat päähän. DJ:t vaihtoivat kappaletta 30 sekunnin välein, ja biisit olivat lähinnä tasoa ”Who let the dogs out?”. Mutta hei, aina on hauska tsiigailla kun känniset ihmiset ja saksalaiset tanssii, ja DJ:t hiljentävät huonoksi kulutettujen biisien kertosäkeitä saadakseen aikaan yhteislaulua, mutta kaikki ovat sitä mieltä, että paska biisi, ei lauleta messissä, ja sitten tulee vain sellaisia kiusallisia hiljaisuuksia bailaamiseen.

Sofia, Ida ja minä jonotimme Café Bojanin iltamiin varmaan puolisen tuntia. Illat ovat vielä onneksi sen verran lämpimiä, että pientä jonotusta kestää, vaikka olisikin selvinpäin (kuten minä kuvassa, uskomatonta).

Juhlat loppuvat Ruotsissa yllättävän aikaisin, ainakin oman kokemukseni mukaan. Jengi alkaa lähteä kotiinpäin suunnilleen yhden maissa, ja baaritkin sulkeutuvat aikaisin. Ymmärrän kyllä, että se on myös liikennöintikysymys. Lähdimme Idan kanssa kahdeltatoista kampukselta, että ehtisimme viimeiseen bussiin Lidingöhön. Ida tuli meille sohvabunkkaamaan. Ihan parasta, että joku tulee välillä kylään, asunnossani on kuitenkin paljon tilaa. Oli todella mukavaa juoda aamulla teetä jonkun kanssa, jutella ja syödä puuroa. 

Perjantaina eräs kurssikaverini, ukrainalainen Lena täytti vuosia. Hän järjesti synttärijuhlat opiskelijakämpillään. Ohjelmaan kuului tietysti ukrainalaista vodkaa suolakurkun ja hunajan kanssa. Ukrainalainen Lena jakaa huoneen venäläisen Lenan kanssa (!), ja yhdessä he olivat loihtineet venäläistyyppisen ruokatarjoilun. Oli hauskaa viettää kunnolla iltaa ihmisten kanssa, joita yleensä näkee vain akateemisessa kontekstissa.

Kurssimme on kyllä hieno, koska näkemysten ja mielipiteiden kirjo on suunnaton eri kansalaisuuksien edustajien muodossa. Keskustelut ovat mielenkiintoisia, varsinkin kun puhumme samaa mediahöpöhöpökieltä. En ymmärrä, miksi Tampereen yliopistolla vaihto-opiskelijoitamme ei käytetä kunnolla hyväksi (haha). Voisimme oppia niin paljon kansainvälisten verkostojen tarjoamisesta mahdollisuudesta, erään kurssikaverini hyvin muotoilemana lausahduksena vaihto-opiskelijat ovat ”eläviä matka-oppaita kukin omaan maahansa”. Journalistiikankin opinnot hyötyisivät muutamista englanninkielisistä kursseista, jonne muualta tulevat journalistiopiskelijat voisivat osallistua. Mitä hyötyä vaihto-ohjelmista muuten on?

Näin ollen totean, että minun on turha valittaa yksinäisyydestäni, sillä kaikki on myös omasta aktiivisuudestani ja priorisoinnista kiinni. Tällä hetkellä olen priorisoinut opiskelun korkeammalle kuin sosiaalisten suhteiden luomisen ja kaupungilla hengailun. Ehkä lokakuun jälkeen helpottaa, kun intensiivisimmät kurssinikin ovat ohitse. Siihen mennessä nyyteilen vielä hetken, että saan pidettyä stressitasoni sopivan alhaisena. Sitäpaitsi yksinäisinä iltoinani ehdin myös opetella kutomaan, mikä on aivan ykkösharrastus tällain syksyllä. Mutta en voi muuta sanoa kuin että täällä on hyviä ihmisiä, ja aina vain paremmiksi muuttuvat, mitä enemmän heihin tutustun!

Joten tähän loppuun vielä juhlasikermä Tove Janssonilta, Nyyti-tarinasta tietenkin, kaikille menneille ja tuleville juhlille:

Kas, hemuleitten puisto valaistuna hohti
ja raketteja siellä ammuttiin
ja kansaa puitten alla karkeloi
kun pelit pelasi ja soitto soi!
On karusellit täynnä homssuja (kolmetoista kaikkiaan,
sai nyyti lasketuksi) ja heidän ilmapallojaan!