Darrapostaus
Lauantaina minulla oli pitkästä aikaa krapula. Eikä mikä tahansa pikkudarra, vaan todella ansaittu, tuskainen ja iljettävä krapula. Minulla oli ystäviä kylässä viikonlopun yli, ja ajatuksena oli lähteä vähän ulos jonakin päivänä. Perjantaina oli tarkoitus vain käydä kaljalla pubissa. Olin varannut pöydän kasvisravintolasta, ja ruokailun aikana pohdimme, että tänään ei ole kyllä sellainen klubifiilis. Noin yhdeksän tuntia myöhemmin, siinä puoli seitsemän aikaan aamulla, olimme taas kotona. Välissä tapahtui paljon kaikkea kummallista, mutta emme ainakaan maksaneet illasta lähes mitään, ja pääsimme vielä kolmestaan turvallisesti kotiin.
Puhelimestani oli tietysti loppunut akku yön aikana. Enkä känniltäni tajunnut aamulla laittaa sitä päälle, kun sammuimme läjään ystävän kanssa. Tungin sen vain latautumaan. Heräilin joskus yhdentoista jälkeen, ja laitoin puhelimen päälle. Poikaystävä soitti melkein heti, ties monettako kertaa. Oli tietysti ollut huolissaan. Olen otettu! Ihanaa että on joku, joka huolehtii. Kuulostin kuulemma kuluneelta. Ruotsalaisen hipsterklubin siniset hämyvalot ja röökinhaju nenäkäytävän ylänurkassa täyttivät hermoratani. Ääni oli lähtenyt ja päähän sattui. Kisulla on uskomaton kyky ennustaa mitä aion sanoa. Jostain syystä hän tiesi jo etukäteen, että aion sanoa että ”sattuu” ja ”ei olisi pitänyt juoda niin paljoa” ja ”olisi pitänyt lähteä aikaisemmin kotiin”.
Onneksi ystäväni olivat luonani. Yksin ei saisi koskaan viettää dagen efteriä. Krapula on parhaimmillaan hieno ja luova tila, jonka avulla vahvistetaan yhteyttä lähimmäisiin ja keksitään uusia, kuolemattomia juttuja. Tällä kertaa kuitenkin rankan bailaamisen ja valvomisen jälkeen darrani läikkyi yli. Pahoinvointi kasvoi liian suuriin mittoihin. Koko päivä meni sumussa, joka koostui lähinnä sohvalla makaamisesta naiskasassa ja nauramisesta. Ja syvällisistä suhdekeskusteluista (ah, kun pääsee oikein kunnolla kaivelemaan ja analysoimaan). Ja valittamisesta. Sattui oikeasti. Iltapäivällä päätimme lähteä kauppaan. Ulkona oli ollut kaunis, aurinkoinen syyspäivä. Illan hämärtyessä ilma oli vieläkin kirkasta ja rapeaa. Kävelimme pimeää metsäpolkua pitkin kauppaa kohti. Olin hiljaa. En voinut sanoa mitään, mikä tietysti huolestutti ystäväni. En voinut avata suutani, koska muuten olisi lentänyt byytta. Miksi krapulassa ympäristön ja luonnon kauneus korostuu, ja itsensä tuntee niin rumaksi ja arvottomaksi sen keskellä?
Lopulta en enää kestänyt. Kävelin tuomipuskien eteen, kahlasin keltaisissa ja ruskeissa lehdissä henkilökohtaiselle darra-alttarille, ja loin katseeni maahan. Oksensin nahkakenkieni väliin. Elegantisti, tottakai. Maistui vuohenjuustolta. Hyvinvointini nousi kuin maaginen pavunvarsi kohti taivaita, kun sain öiset myrkyt ulos kehostani. Maailma näyttäytyi hetkisen ajan uusien mahdollisuuksien kanssa; kyllä, saat vielä jatkaa elämääsi. Surkeana ja silmät vetisenä, mutta onnellisempana, pääsin viimein kauppaan. Krapulassa kaupassa täytyy antaa himoilleen valta. Ostin jäätelön.
En pystynyt lähtemään lauantai-iltana ulos. Tai pystyin, mutta en kestänyt. Löysimme upean kellaribaarin Södermalmista, missä oli huikea ilmainen soul-keikka meneillään. Siellä oli kuuma, ihmiset näyttivät hyviltä ja erikoisilta, ja heitä oli paljon. Ihmismäärä oli loppujen lopuksi liikaa. Olin aivan lopussa, ja halusin vain suihkuun. Jätin mimmit bailaamaan ja lähdin himaan. Soittelin poikaystävälle, jota olin kaivannut myös klubilla edellisyönä. Joo, voihan näitä tukholmalaisia miehiä ja naisia sanoa kuumiksi ja upeiksi, mutta kukaan niistä ei ole Kissapoika! Värivaloissa vilahti paljon viiksiä ja punaisia pipoja, mutta ei sitä yhtä oikeaa. Toinen ystävistäni kiusasi minua siitä, että olen muuttunut ihan lällyksi. No, kai se pitää hyväksyä. Rankka-Almasta on tullut romantikko. Onneksi etäsuhde muuttuu taas lähisuhteeksi vain kuukauden päästä.
Siispä klubilla parinmuodostuksen sijaan haluaisin esimerkiksi keskustella ihmisten kanssa. Hyvä puoli ruotsalaisissa on se, että he tulevat todella herkästi juttelemaan. Miehet eivät tartu kännissä suoraan kankkuun, vaan tulevat ensin kysymään että mikä on meininki. Huono puoli on se, että monet jäävät johonkin luuppiin pyörimään kun saavat kuulla, että olet suomalainen. ”Kiitos, perkele, ei saa peittää”. Kyllästyttää! En ole usein vain kävellyt ulos jostain keskustelusta siksi, että olisin niin kyllästynyt siihen, mutta viime perjantaina sain siihen mahdollisuuden. Eräät juttukaverit eivät päässeet yli niistä muutamista suomifraaseista jotka osasivat. Yritin selittää, että puhun kyllä ihan hyvää ruotsia, ja osaan keskustella muustakin kuin suomalaisista kliseistä. Viidennen ”perkeleen” ja ”karrrrhuuuuuu”n jälkeen käännyin kannoillani, taisin vielä ilmaista turhautumiseni kyseisten henkilöiden kommunikaatioskillseihin.
Sunnuntain oli tarkoitus olla tyttöjen viimeinen päivä, mutta suklaakakkusessio eräässä ihanassa kahvilassa, Gilda’s rumissa Södermalmilla, venyi liian pitkäksi ja mimmit myöhästyivät laivaltaan. No problems, mutta minulla oli töitä seuraavan aamuna kello 4.30. Tottakai otin tytöt luokseni vielä yhdeksi yöksi, enhän olisi muutenkaan halunnut että he lähtevät pois, koska tykkään emännöidä frendeille. Mutta itselläni oli jonkinlainen takautuva liskojen yö, enkä nukkunut silmäystäkään sunnuntaiyönä. Avasin silmäni kun kello herätti neljältä, ja lähdin töihin. Töistä suoraan koululle, jossa ensimmäinen luento koostui elokuvasta. Asetuin anorakissani takarivin penkeille ja vetelin sikeitä tunnin. Siten jaksoin vielä seuraavat kaksi tuntia luentoja. Välissä kävin hyvästelemässä ihanat viikonloppukämppikseni, ja lähdin vielä iltaluennolle. Nukuin viime yön kuin tyrmässä. Unissani tepasteli zombeja ja hevosia, lempiaiheeni unissa. Haudan lepoon, sanoi Keskitalo.
Viikonlopun aikana tulin siihen tulokseen, että ihminen kyllä on todella onnellinen, jos hänellä vain on ystäviä ja hyvää ruokaa. Toinen ystävistäni esitteli uuden aamupalasuosikkini, puuron tattarisuurimoista. Gluteeniton, proteiinirikas puuro sai kaverikseen saksanpähkinöitä, luumuja, taateleita, kanelia, hunajaa ja omenaa. Kaikki maistuu paremmalta, kun on joku kenen kanssa jakaa se. Oli myös upeaa huomata, että kolme todella voimakasta naista pystyy viettämään tiiviin viikonlopun yhdessä ilman mitään ongelmia. Olisimme voineet käydä kunnolla toistemme hermoon. Rakkautta vain. Tästä lähtien tulen aina muistamaan tämän viikonlopun syödessäni tattaripuuroa. Tai oksentaessani.
Ps. Ensilumi tuli kun ystävät saapuivat Lidingöhön aamuvarhain. Vau.