Äänikirjan ihanuus
Täällä Tukholmassa tuhraantuu aika paljon aikaa julkisissa kulkuvälineissä istumiseen, pysäkeille kulkemiseen ja kaikenlaiseen muuhun transportaatiosäätämiseen. Kesäksi harventuneiden aikataulujen vuoksi tulee myös käveltyä paljon välimatkaa. Tähän ns. luppoaikaan voi suhtautua joko kahdella tavalla; stressaantuen ruuhkametrossa ja ihmetellä, kuinka elämän kallisarvoiset minuutit tuhlautuvat homeisissa tunneleissa haisevien tyyppien seassa, TAI sitten voi ajatella, että ne ovat arvokasta aikaa itselle, musiikin kuuntelulle ja kirjojen ja lehtien selailulle. Välillä on toki hyvä olla ilman kuulokkeita ja vain kuunnella lintujen laulua, mutta useimmiten olen kuunnellut musiikkia t-banassa pönöttäessäni.
Olen suuri kirjallisuuden ystävä, ja yritän pyhittää ainakin pienen hetken joka päivä jonkin opuksen lukemiseen. Metrot ja bussit osoittautuvat siinä kuitenkin pulmallisiksi, koska välimatkat kestävät yleensä vain n. 10 minuuttia, ja pitää vähän pysyä myös hereillä, ettei nuoku pysäkkinsä ohi. Kirjojen lastailu repusta ulos ja takaisin sisään, ja yritys syventyä tekstiin on niin hektisessä ympäristössä välillä vaikeaa. No, ratkaisuhan on ilmiselvä, ja niitä täällä metroissakin kovasti mainostetaan; äänikirjat.
En ole aikaisemmin kuunnellut äänikirjoja, koska… no, en tiedä miksi. Olen ehkä ajatellut, että yhden kirjan kuunteleminen kestää liian kauan, tai sitten sopivia kirjoja ei ole ollut tarjolla, ja kirjastosta lainattavat äänikirjat vaativat cd-aseman, jota minulla ei ole. Oli miten oli, latasin ensimmäisen äänikirjani eilen puhelimeeni, ja olen jo nyt aivan koukussa siihen. Työmatkatkin melkein kävelee mieluummin kuin menee bussilla, kun on niin kiva kuunnella!
Aluksi tuntui oudolta kuunnella miesäänen kertomaa kirjaa. Syvennyn usein kirjan maailmaan niin totaalisesti, että kehitän kokonaisen äänimaailman sen tapahtumille, mutta ääneen luettuna tuo äänimaailma on jokseenkin rajoitettu. Hetken päästä kuitenkin pääsin yli toisen ihmisen lausumasta litteratuurista, ja sitten piti yrittää keskittyä itse tarinaan. Se osoittautuikin hankalammaksi kuin luulin. Radiotahan ihmiset yleensä kuuntelevat taustaäänenä, poimien sieltä joitakin hetkiä, ja antavat sen sitten taas vaipua taustahälinäksi. Äänikirja uhkaa vaipua myös herkästi taustahälinäksi, jos yhtään alkaa miettimään mitään muuta. Sitä alkaa ihmettelemään ruusuja, mainosta, miettiä kauppalistaa… Sitten huomaa, että perhana, en yhtään kuunnellut mitä tuo tyyppi äsken sanoi, ja pointti meni ohi. Vähän kuin poikaystävän kanssa puhelimessa puhuessa.
Äänikirjan huonoin puoli on se, että taaksepäin selaaminen on hitusen vaivalloista. Kirjojen sivuja on helppo käännellä ja palata takaisin tarkistamaan joku kohta. Äänikirjan kanssa ei voi jäädä jumittamaan yhtä lausetta, niin kuin painetun tekstin kanssa helposti käy. Kirjojen kanssa voi makustella jotakin kielikuvaa tai lausetta niin paljon kuin mieli tekee, hykerrellä sille tai sitten skipata pari riviä jos ei jaksa lukea liirumlaarumia. Äänikirjassa kaikki tulee yhtenä pötkönä, makustelut ja liirumlaarumit kaikki tyynni.
Puhetyöläisenä en voi välillä olla kiinnittämättä huomiota lukijan lausuntatapoihin tai joihinkin maneereihin. Pohdin, miten itse olisin lukenut tuon sanan ääneen, ja niin edelleen. Tai millä tavalla muuttaisin ääntäni tämän hahmon lukemiseen. Kaiken kaikkiaan valitsemassani kirjassa lukija tekee hyvää työtä. Jotenkin tuntuu silti oudolta, että joku toinen tekee lukutyön sinun puolestasi. Ihan kuin huijaisin jollain tavalla.
Lähdin eilen lenkille äänikirja luureissani, ja viihdyin ulkona kokonaiset kolme tuntia! Välillä oli pakko laittaa äänikirja pauselle, kun piti keskittyä ihmettelemään Liljeholmenin ihmeellistä luontoa, sillä ääneen keskittyminen vie kyllä huomiota pois ympäristöstä. Ulkonaolemisen monimuotoisuus kasvoi samalla kun kuuntelin kirjaa. Rakastan multitaskaamista, joten ei tullut sellainen olo että nyt pitäisi suorittaa tämä lenkki, että pääsisin sitten lukemaan sitä kirjaa; äänikirja vapautti nyt-hetken. Hyppelehdin sinne tänne, tein pari spurttia, pysähdyin penkille istumaan ja kuuntelemaan, sitten otin luurit pois ja menin ihmettelemään puroa. Ei ollut kiire, ei ollut hätä.
Paras hetki oli, kun löysin sellaisen ison verkkokeinun pienen leikkipuiston pihalta, mihin pääsi rötköttämään pitkin pituuttaan. Makasin siinä varmasti yli puoli tuntia, tutkaillen auringon siivilöitymistä tammen- ja vaahteranlehtien lävitse. Annoin katseen levätä puiden latvoissa samalla kun pehmeä ääni luki minulle tarinaa auki. Se oli todellista ajan antamista itselle.
