Hoppípolla ja metaforinen surffaaminen

Olin tänään toiseksi viimeistä päivää töissä Kouvolan Sanomilla, ja kaikki tuntuu kaikelta. Varsinkin kun kuuntelee Sigur Rósia. Jos haluaa pakahduttaa tunteitaan, niin kyseinen islantilaisbändi toimii hienona taustamusiikkina. Tuntuu kuitenkin hyvällä tavalla kaikelta. Sellainen sähköinen fiilis. Jos olette ikinä kokeilleet surffaamista, niin ymmärrätte miltä minusta nyt tuntuu. Seuraa metaforinen kertomus surffaamisesta ja elämän kuljettamisesta.

Koko kesänä ei ole jännittänyt, koska olet vain odottanut sitä aaltoa. Makoillut laudan päällä auringossa. Tiedät että se aalto tulee sieltä kohta, mut hei, nyt voi viel keskittyä vaan olemaan tässä. Joojoo, hiukset ovat ehtineet kuivaa, ja näet sen turvallisen hiekkapohjan pinnan alla. Ei tapahdu mitään. Otat vain iisisti siinä kivassa välimaastossa (lue: Kouvolassa) rannan ja aallon välissä.

Sitten se aalto tulee. Täytyy alkaa kauhoa vettä aivan penteleesti, niin että alkaa melkein ärsyttää (verrattavissa täysin näihin lähtemisen ja muuttamisen esivalmisteluihin), ja sitten loppujen lopuksi sillä ei ole enää väliä vaikka kuinka kauhoisit. Aalto nostaa kyytiinsä. Suolainen voima tempaa laudan mukaansa ja sinun ei auta kuin tasapainotella päällä. Tuntuu aivan naurettavalta yrittää kömpiä ylös sen lankun päälle, mitä hyötyä siinä on, mitä hyötyä mistään tässä elämässä on. Mutta samalla on varma siitä, että tätä haluaa tehdä.

Se aalto on nyt noussut, ja minun täytyy vain ehtiä mukaan. Ai saakeli, kun jännittää. Okei, oli vähän 3/5 metafora, mut kerronpa, että mikä kaikki mua jännittää.

Jännittää aikataulut. Ehdinkö junaan, ratikkaan, satamaan, metroon, bussiin. Olen sopinut perjantaille jo hirveästi menoja Tukholmassa. Entä jos istun väärään bussiin ja täräytän johonkin Göteborgiin. Entä jos en osaakaan käyttää tunnelbanaa.

Jännittää saanko kaiken tarvittavan informaation yliopistolta. Saavun kuitenkin vasta Orientaatioviikon neljäntenä päivänä Tukholmaan. Olen missannut kolme ensimmäistä päivää. Muut vaihto-opiskelijat ovat ehtineet bondailla jo _kolmen_ päivän ajan. Ja minä tulen vasta nyt. Torstai-iltana on tosin klubi-ilta kansainvälisille opiskelijoille. Ehkä ehdin kiriä ummikkouteni kiinni perinteisellä rohkaisutyylillä.

Jännittää työhaastattelu, mikä mulla on perjantaina. Kerron siitä lisää myöhemmin. Ihan kuin opiskelussa ei olisi tarpeeksi.

Jännittää saanko kavereita. Ihan oikeasti. Tulen asumaan yksiössä noin 10 kilometrin päässä keskustasta. Ei ole kämppiksiä, ei mitään valmista turvaverkkoa. Olen aina ennenkin hypännyt reissuun ja töihin ilman, että tuntisin sieltä ketään. Aina on löytynyt seuraa. Silti sitä aina vähän jänskättää. Nyt ei ole kuitenkaan kyse mistään Australian-hörhöilystä tai Ahvenanmaa-fiilistelystä. Minä asun ja opiskelen ja elän viisi kuukautta tuolla. Entä jos olen niiden mielestä outo?

Jännittää myös se, että pärjäänkö ottamieni maisterikurssien tahdissa. Olen kuitenkin suorittanut vasta kaksi vuotta kandiopintoja. Otin mediaan liittyvät kurssit maisteritasolta, koska kanditasolla ei tuntunut oikein olevan sellaisia kursseja, jotka tarjoaisivat minulle jotain uutta journalistiikan saralla. Mediakurssit ovat englanniksi, mutta sosiaaliantropologian kurssini ja kirjoituskurssi ovat ruotsiksi. Työaikataulu vaikuttaa kiivaalta.

Jännittää se, tulenko tuntemaan ikävää. Aikaisemmilla reissuillani en ole potenut minkäänlaista koti-ikävää. Esimerkiksi Ahvenanmaalla ollessani en olisi tahtonut missään nimessä olla missään muualla.
Olen aina tiedostanut, että ystäväni eivät hylkää minua, vaikka emme näkisi aikoihin. Perhe ymmärtää haluani nähdä maailmaa, enkä minä vuorostani ole huolissani heistä. Olen aina ollut vapaa, eikä taakse ole jäänyt mitään.
Nyt Suomeen jää kuitenkin parisuhteeni, Kissapoika. Kesä on mennyt eri paikkakunnilla, ja tämä on toiminut oikeastaan todella hyvin. En ole huolissani luottamuspuolesta. Olen enemmänkin huolissani siitä, jos toimintakykyni ja intoni laskee ikävän takia (hah, en kyllä usko). Tilanne on ihan uusi. Että on joku, jota voi jäädä tällä tavoin kaipaamaan.

Minua ei jännitä se, että minua jännittää. Olen huomannut, että asiat aina järjestyvät. Ei se surffaaminenkaa oo mitää jos ei niele vähä suolavettä ja hiekkaa.

Tänään pakkaan vielä raivokkaasti. Huomenna lähden suoraan töistä junalle, ja sieltä edelleen satamaan. Ennen sitä täytyy harrastaa vähän Sigurien tahtiin hoppípollaa, eli lätäköihin hyppimistä. Hah. En ole koskaan osannut lähteä rauhassa!
 

Kuvasin tämän miehen menossa maininkeihin vuonna 2010, Australiassa.

Ja tässä mie pakkaan mun kamoja. Ei taida yks laukku riittää tällä kertaa.