Mehiläiset ja elämänvoima
Mehiläiset ovat kiinnostaneet minua jo monta vuotta, mutta en ole ennen päässyt lähietäisyydeltä tutkimaan niiden touhuja. Nyt olen kuitenkin liittynyt Tukholman mehiläistenhoitoyhdistykseen! Jälleen hämmästyin todetessani, että unelmien toteutuminen ei välillä ole muutamaa määrätietoista askelta kummallisempaa. No, tänään menin ensimmäistä kertaa mukaan tarkastamaan mehiläispesää. Sen sijaan, että nämä mehipistiäiset olisivat hyökänneet kimppuuni välittömästi pesän kansien aukaisemisen jälkeen, osoittivat ne hillittyä eleganssia työhönsä keskittyen.
Se pehmeiden, vienosti pörröisten kehojen surina lumosi heti. Jokainen oma pieni osansa yhtä suurempaa tietoisuutta, siltä se ainakin vaikutti. En ole ennen kokenut vastaavaa tunnetta, joka seurasi näiden hyönteisten rakentamien kennojen ihmettelystä. Että luonto on todella kehittänyt tuollaisenkin menetelmän. Jonkinlaista harvinaista, hyvin yksinkertaista elämänvoimaa kumpusi siitä kuhinasta. Kokeneemmat mehiläistenhoitajat analysoivat pesän tilaa, poistivat sieltä kuningattarenalkuja ja tarkastelivat, missä vaiheessa hunajan kerääminen oli. Yksi meistä taisi saada yhden mehiläisenpiston, mutta itse en edes huomannut, että kukaan olisi kiivennyt päälläni. Yleensä säyseä mehiläinen kuolee pistonsa jälkeen. Sitä en toivoisi näille apilatanssijoille.
Kirjoitin viime kesänä artikkelin naisesta, joka oli ryhtynyt ammattimaiseksi mehiläistenhoitajaksi. Hänen tarinansa oli todella inspiroiva. Hän tuotti puolisonsa kanssa muutenkin suurimman osan ruoastansa itse tilallaan, aina maitotuotteita myöten. Fanitan hänen kaltaisiaan supernaisia yli kaiken. Se, miten hän puhui mehiläisistä ja niiden hyödyistä oli innostavaa. Naisen kuvailema ilo niiden puuhien tarkkailusta oli tarttuvaa. Hän yhdisti hunajan tuottamisen naapuriensa peltojen pölytysavustukseen. Lähipeltojen sadontuotanto olikin kuulemma moninkertaistunut sen jälkeen, kun hän oli asettanut mehiläisyhdyskuntia niiden laitamille. Tosiaan, jos mehiläiset katoaisivat maapallolta, olisi koko luomakunnalla tuskaisat ajat edessään. Meidän kohtalomme on näiden pienten maailmanlopun ennustajien siitepölyisten jalkojen välissä.
Mehiläiset ovat suureksi avuksi luonnolle ja ihmiskunnalle, ja niiden joukkokuolemat ovat minulle aina surullisia uutisia. Kyse on joko mehiläisten omista virus- ja sienitaudeista, tai ympäristömyrkyistä. Siksi haluan myös oppia lisää näistä ihmeellisistä yhteiskunnan tukipilareista. Kuinka ehkä omilla toimillani voisin edesauttaa jonkin yhdyskunnan elämää. Jokainen mehiläinen ja jokainen kimalainen jonka näen, on suuri ilonaihe. Kuka muu muka pölyttäisi loppukesän painavat mustikkasadot tai niittyjen herkät floorat? Mehiläistuotteiden terveysvaikutuksista voi olla montaa mieltä, mutta jokin osa minussa sanoo ”I want to believe!”. Uskon hunajan antiseptiseen vaikutusvoimaan, ja jos ei muuta, niin onhan se ainakin hyvää.
Eläinten ystävänä ymmärrän tietysti myös vegaanien kannan hunajattomaan elämään. Työläiset, jotka ovat kaikki naaraita, raatavat kuningattarensa eteen yötä päivää, suojelevat sitä kehoillaan vaaran uhatessa, ja lämmittävät pesää talvella. Nämä pörriäiset tekevät huimasti duunia saadakseen aikaan hunajaa, josta me sitten kylmästi viedään osa pois. Hunaja, jonka mehiläiset käyttäisivät talvella ravinnokseen, korvataan osittain sokeriliuoksella. Se on tietysti epäreilua, mutta olen mieluummin tietoinen tästä epäreiluudesta ja annan samalla syvän arvostukseni mehiläisiä kohtaan, kuin että kääntäisin katseeni pois ja diggailisin hunajani ilman ymmärrystä siitä, mistä se tulee.
Uskon kuitenkin vakaasti siihen, että meidän tulee tietää mistä ruokamme tulee. En voi syödä ruokaa hyvällä omallatunnolla, jos tiedän, etten ole sujut sen hankintatavan kanssa, tai jos haluan jollain tavalla kieltää tai väistää sen tavan, jolla ruoka on tullut pöytääni. Siksi en syö lihaa. Jos en kestä katsella mehiläisten meininkiä, miksi ansaitsisin nauttia niiden työn hedelmästä? Täytyy olla valmis ottamaan muutama pisto vastaan, love hurts baby. Hunaja ei ole mikään teollisesti tuotettu itsestäänselvyys, vaan elävien, mystisten olentojen tuottamaa apetta. Ruoan alkuperän tunteminen opettaa kunnioitusta luontoa ja elollisia olentoja kohtaan, ja hunajan saaminen vaatii uhrauksia mehiläisiltä. Mehiläiset, nuo uutterat duunarimuijat, ovat ansainneet kunnioitukseni.
Saa nähdä, tulenko ikinä itse tekemään yhteistyötä jonkin mehiläisyhdyskunnan kanssa. Ehkä jonain kauniina päivänä, sitten kun on se talo saaristossa, puutarha ja lyhtyjä puissa. Apilatanssijoiden siitepölystä raskaat jalat aamuisella kukkaniityllä tekisivät sekä minut että kukat hyvin onnellisiksi.
Ps. Mikä on Maija Mehiläisen isän nimi? Faija Mehiläinen! Bzzzt!